Still Here

Edelleen täällä. Hautautuneena joulukuiseen stressiin joka ei kyllä johdu mistään jouluun liittyvästä vaan siitä, että miljoona projektia päättyy samaan aikaan ja lisäksi on kaikkea muuta työmaalla. Noh, enpä ole montaakaan kertaa tehnyt lisätunteja toimistoajan ulkopuolella, nyt on sitäkin nähty. Mutta en ota tavaksi, en tykkää sitten yhtään. 

Joulun jälkeisen viikon pidän vapaata. Ja syön suklaata. Saatan juoda glögiäkin, sitä Alkon versiota. 

Lapsonen voi hyvin, pieni flunssa kärsittiin, mutta onneksi nyt näyttää taas paremmalta. Lumi ilostuttaa ja muut vastoinkäymiset harmistuttaa. Taitaa minun kiireinen mieli vaikuttaa lapseenkin ja pinna katkeaa molemmilla aiempaa herkemmin. Laps on kyllä nokkelasti oppinut kyseenalaistamisen taidon ja koettaa kierrellä ja kaarrella sovituissa asioissa ja säännöissä. Fiksun lapsen merkki mutta välillä kovin koettelevaa. Esim. kun kielletään leikkimästä parkkipaikalla kun autot ei välttämättä huomaa pientä ihmistä siellä hämärän keskellä niin toinen koettaa sitten selittää, että valoisalla saa leikkiä parkkipaikalla. Eh. :D

Joulupukilta toivon joulurauhaa ja tervettä uutta vuotta koko perheelle <3 

Black Friday

Minua kummastuttaa nämä kansainväliset oloiset markkinointi-ilmiöt, mistä ne on yhtäkkiä tänne rantautuneet. Black Friday what ?1 :D tänä vuonna puolet ystävistä vietti Halloweeniäkin ja pukivat lapsiaan tarhan kekkereihin. En muista että aiempina vuosina olisi ollut vastaavaa hypetystä. Tuleekohan meille ens vuonna myös Kiitospäivä? Tykkään kyllä kalkkunasta enemmän kuin joulukinkusta, että en pistä pahakseni. 

Marraskuu on tuonut tullessaan paaaljon töitä. Tuntuu että koko vuoden edestä ja yhtäkkiä pitäisi tehdä kaikki nyt ja heti ellei jo eilen valmiiksi. Päänsisäinen kovalevy on ylikuormittunut. Lisäksi kotona on remontti, joka vaatii huomiota ja suunnittelua. Hiukan pensselöintiäkin. Mutta onneksi päävastuu on ammattilaisella. Hyvä siitä tulee, vaikka maalit ja tapetit on päätetty yön pimeinä tunteuna.. Nämä päivät on niin mustia. En muista milloin viimeksi edes ulkoiltiin? Ehkä sunnuntaina. 

Ensi viikolla pääsen hierojalle ja kampaajalle. Ja pikkujouluihin. Nautin jo etukäteen <3

Poikaseni 3 v on kovin kiinnostunut kirjaimista. Kyselee jatkuvasti millä kirjaimella mikäkin sana alkaa ja tunnistaa jo ison osan kirjaimista. En ole itse mitenkään tietoisesti opettanut, vastannut vain kun toista kiinnostaa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan kiinnosta ollenkaan, ei olla saatu edes omaa nimeä paperille, sitä sentään on joskus yritetty mm. isänpäiväkorttia varten. Opin itse lukemaan melko spontaanisti noin  4-vuotiaana. Äiti on kertonut että kyselin kovasta mitä missäkin lukee ja sitten yks kaks olin alkanut lukea omin päin. Saapa nähdä onko laps yhtä nerokas kuin äitinsä tältä osin ;)

Mies on kotona, läsnä ja poissaoleva vaihdellen. Kunto kohenee pikkuhiljaa, mutta harha-askelia ja takapakkejakin on nähty. Ihan edelleen veitsenterällä mennään. Mieleen on hiipinyt ajatus oman jaksamisen kyseenalaistamisesta. Että mitä sitten jos minä en enää jaksa? Kuka pojasta huolehtii? Pitääkö tehdä Plan C? Mutta sitten toisaalta mieli on viisas ja suojelee itseään. Melko nopeasti harhailevat ja uhkia maalailevat ajatukset palautuvat ruotuun eikä pää suostu käsittelemään kuin yhden päivän kerrallaan. Keep it simple. Kaikki on tässä. 

Rakkaan 3-vuotiaamme yöunet ovat onneksi parantuneet huomattavasti. Mulla on iltaisin ihan oikeasti hetki omaa aikaa ja yöt saan yleensä nukkua melko lailla rauhassa. Tosin edelleen me nukutaan vierekkäin ja laps on kova pyörimään. Mutta toisaalta vieressä nukkuminen antaa rauhallisen mielen kun ei tarvitse pelätä toisen tippuvan pää edellä sängystä alas. Kun nukuttiin eri sängyissä mä jotenkin alitajuisesti havaihduin aina kun toinen vaihtoi asentoa ja varmistelin että onhan toisella peitto päällä eikä ole ihan sentin päässä laidasta. 

Meidän lempijuttuja on nyt pikkulegoilla rakentaminen ja hauskat kotivideot. Lisäksi käydään usein kävelyllä ja tällä viikolla taas tiskattiinkin yhdessä monta kertaa. Kinaa aiheutuu joskus pukemisesta ja minun hoputtamisesta. En millään malttaisi aina itse istua ruokapöydässä puolta tuntia sen jälkeen kun oma lautanen on jo tyhjä. Hoputan sitten toista ja useimmiten metsään menee :P Ostetaan hyvä ja luotettava pinnan jatke, tarjouksen voi jättää kommenttilaatikkoon. En muuten tiedä yhtään että onko minun jutuillani enää seuraajia. Kuhan kirjoittelen. Ja tähän sitten kalan kuva.

Äiti tekee nyt töitä

Minäkin haluan kirjoittaa äitiyden ja työn yhteensovittamisesta. Sekä näiden yhteensovittamisesta muutaman muun muuttujan kanssa, joita ei aina voi itse valita. 

Olen ollut saman työnantajan palveluksessa lähes 7 vuotta. Se on nykymittapuussa jo aika pitkä aika. Suurin syy sitoutuneisuuteen on ollut joustava työnantaja sekä joustava työntekokulttuuri. Kai olen itsekin ollut ihan hyvä työntekijä, harvassa työpaikassa voi olla pitkään pelkästään työnantajan armosta. 

Tein reippaasti töitä ensimmäiset vuodet. Työtahti on aina ollut hieman syklinen, on kuukausia jolloin tehtävät ovat tuttuja ja helppoja, on kuukausia kun mennään oman osaamisen rajamailla ja opitaan kiivaalla tahdilla uutta. Jossain kohtaa kokeilin myös pidempien työviikkojen tekemistä ja reissaamista. Äitiyslomaa edeltäneen vuoden matkustin viikottain. Jonkin aikaa se oli hauskaa, mutta äitiysloman alun lähestyessä jo kovin väsyttävää. Reissaaminen lapsettomana oli kuitenkin vielä suhteellisen helppoa. Ei tarvinnut huolehtia kuin itsestään. Jäi aikaa omillekin jutuille, vaikka säännöllistä viikkorutiinia ei ollutkaan. Reissuhommissa on myös ollut mukana se vivahde, että se on samalla minulle pientä hemmottelua. Olen pyrkinyt näkemään matkoilla ystäviä, syömään hyvin ja lakkaamaan vaikka kynsiä hotellin lakanoissa. Arjen luksusta. Asenne ratkaisee. 

Jäin äitiyslomalle kuitenkin aika väsyneenä. Työpaikallakin tapahtui monia muutoksia, jotka söivät motivaatiota. Katselin puolitosissaan uusia työpaikkojakin äitiysloman aikana. Olin äitiysloman päälle hoitovapaalla muutaman kuukauden ja aloitin 30 h / viikko työtahdilla lapsen täyttäessä vuoden. Isä jäi tällöin opintovapaalle kotiin. Ilman miehen opintovapaata olisin luultavasti ollut kotona pidempään, ehkä lapsen 1,5-vuotispäivään saakka. 

Töihin paluu oli helppoa, ei tarvinnut huolehtia tarharepuista, hoitopaikan aukioloajoista yms. Kotityöt jäivät kuitenkin suurelta osin minun harteille, vaikka mies olikin päivät kotona. Mies käytti päiväuniajat ja viikonloput pääasiassa opiskeluunsa ja harrastuksiinsa. Yöt olivat edelleen minun vastuulla. Laps heräili tuolloin vielä paljon. Mies ei kestänyt katkonaisia unia ollenkaan, heräily sai hänet raivon partaalle. Minä nukuin/heräilin pojan kanssa, kävin töissä ja tein suurimman osan kotitöistä. Jälkeen päin olen miettinyt miten jaksoin, mutta ehkä se kaikki vain valmisti minua seuraavaa vaihetta varten. 

Poika täytti 2 v ja aloitti tarhan. Minä jatkoin 30 h/ viikko tahdilla ja mies jatkoi opintojaan. Kotihommat jakaantuivat hetken aikaa vähän tasaisemmin. Töissäkin oli pilkahduksia uusista mukavista jutuista ja haaveet paikan vaihtamisesta unohtuivat. Kunnes sitten mies sairastui. Siitä alkoi taas uusi vaihe. 

Vietin reilun viikon sairaslomalla keräillen palasia kasaan. Mutta heti sen viikon jälkeen oli selvää että haluan jatkaa töissä käyntiä. Tarvitsin muutakin ajateltavaa ja rytmiä arkeemme. En halunnut tehdä sairaudesta elämämme keskipistettä. Ja ajattelin että lapselle tekee myös hyvää jatkaa tuttuja rutiineja ja säilyttää muitakin aikuisia elämässä kuin minä. Näillä eväin on menty tämä vuosi, 30 h / viikko töitä, lapsen hoito, omakotitalon hoito ja miehen hoito. Onneksi mies on ollut kuitenkin suhteellisen hyvässä kunnossa ja "hoito" tarkoittaa lähinnä käyttämistä paikassa A tai B, ruoan valmistusta tai kaupassa käymistä. Palloja on kuitenkin ilmassa melko monta. Huomaan olevani jälleen aika väsynyt. Jaksan kyllä kohtuudella perusasiat, mutta kaikki ylimääräinen tekeminen tuntuu kovin vaivalloiselta ja jää helposti tekemättä kokonaan. En esimerkiksi jaksa lähteä viikonloppuisin oikein minnekään. 

Työpaikalla tilanteestamme tietää vain muutama ihminen. Aluksi halusin suojella itseäni ja säilyttää työpaikan sellaisena, että voin olla siellä pelkkä itseni, siellä ei tarvitse keskustella sairaudesta. Nyt olen ehkä riittävän sinut tilanteen kanssa ja pystyisin keskustelemaan ilman tunneryöppyjä. Mutta en ole ottanut aihetta puheeksi laajemmin. Työmatkojen järjestelyjä ja välttelyjä pystyn perustelemaan vetoamalla kotona olevaan pieneen lapseen. 

Äitiyden ja sairastamisajan myötä olen oppinut priorisoimaan työtehtäviä. Olen oppinut sanomaan tarpeen tullen ei. Olen oppinut jättämään tietokoneen työpaikalle, enkä ole tehnyt yhtään ylitöitä. Ihan satunnaisia juttuja olen saattanut tehdä iltasella, mutta täysin omaehtoisesti. Olen matkustanut vähän, mutta valikoiden. Olen oppinut mielestäni terveempää työntekokulttuuria aiemman suorituskeskeisyyden ja perfektionismin sijaan. Toisaalta tuttuja ovat myöskin riittämättömyyden tunteet - en tee tarpeeksi töitä, en ole tarpeeksi läsnä lapselleni, en liiku tarpeeksi, en syö tarpeeksi, en näe ystäviä tarpeeksi enkä osaa olla tarpeeksi tukena puolisolleni. Pahimpia ovat PMS-päivät. Onneksi osaan jo tunnistaa ne, enkä välttämättä vello synkkyydessä ihan niin syvällä kuin pahimpina aikoina. Riittämättömyyden tunteeseen onneksi auttaa tekeminen ja asioiden laittaminen järjestykseen. Minun ei tarvitse olla juuri nyt "vuoden työntekijä", "Vuoden äiti", "vuoden omaishoitaja" ja kaveripiirin aktiivisin martta joka askartelee joulukortit ja pitää yhteyttä yllä. Joskus riittää vähempikin. 

Olen ollut myös kovin kiitollinen työstäni tässä tilanteessa. Ilman työnantajan joustavuutta esimerkiksi lyhyempään työaikaan, olisin ollut pulassa. Ilman vakituista työpaikkaani, koko perheemme talous olisi pulassa. 

Eteneminen uralla ei ole parin viime vuoden aikana kuitenkaan ollut mielessä. Ennen äitiyslomaa olin esimiesasemassa, mutta osittaisen hoitovapaan ja matkapäivien vähentämisen takia sovittiin, etten enää palaa kyseiseen tehtävään. Eteneminen uralla tarkoittaa minulle tällä hetkellä asiantuntijuuden syventämistä ja laajentamista. Henkilöstötehtävät olivat kyllä myös mieleisiä, mutta niissä täytyisi olla paremmin tavoitettavissa ja joustavammin käytettävissä. Juuri nyt siihen ei ole mielenkiintoa eikä kyllä voimiakaan. 

Työpaikan henkilöstöpuoli on kysynyt kuulumisiani ehkä pari kertaa tämän vuoden aikana. Aika vähän sanoisin. Neuvolassa kysyttiin miten jaksan. Ja kerrottiin, että neuvolan kautta saa vähän huonosti tällä hetkellä apuja. Sairaalassa kerrottiin diagnoosin jälkeisenä päivänä että apua saa. Mutta ei sitä ole tarjottu uudelleen. Omin voimin on onneksi tähän asti pärjätty. Toki sukulaisten ja ystävien tuella. 

Tekstin punainen lanka piti olla äitiyden ja työn yhdistäminen, mutta rönsyilyksi tämä meni. Ehkä nyt vaan taputan itseäni selkään ja totean et hyvin sä vedät. Ja koetan suhtautua tähän elämään vaan päivän kerrallaan <3

Äitien kesken

On tässä viime aikoina juteltu vähän äitien kesken. Kasvatuksesta. Hoitopaikassa on ollu mahtavia tilanteita. Lapset käy holtittomasti toistensa päälle tarhasta noudon yhteydessä, kun vanhemmat on jo paikalla ja vaihtaa päivän kuulumisia. Ja vanhemmilla tuntuu olevan vähän eri filosofia näiden tilanteiden hoitamiseen. Minä alan tästä lähtien komentamaan toistenkin lapsia. Minun mielestä 2-3 vuotiaiden ei voi antaa hoitaa itse tilanteita, joissa yhteenotto alkaa sillä että vetästään toista lelulla päähän tai revitään vaatteita toisen päältä. Se on toistuvaa, se on silkkaa ilkeyttä, se on kiusaamista. Se on jotain sairasta huomion hakua vanhemmalta enkä minä todellakaan hyväksy tuollaista. 

Omalle pojalle olen koettanut opettaa tilanteista vetäytymistä. Ettei omalla käytöksellään lietsoisi lisää riitaa. Toisaalta tulisi varmaan kannustaa myös puolustautumaan, mutta siinäkin täytyisi pikkuhiljaa tajuta missä menee raja. Mitä voi toiselle ihmiselle tehdä ja mitä ei. Voi että mua suututtaa toisten vanhempien välinpitämättömyys. Käytöksellään ne hyväksyy lastensa käytöksen. Ja uskomatonta miten 2-vuotias osaa jo kiusata. Huh huh. 

On hankala puuttua toisten kasvatusmetodeihin. Heillä on oma tapansa toimia ja meillä oma. Minä tavoittelen sitä että lapsi on ns. kontrollissa yleisillä paikoilla. Kotona saa touhuta vapaammin eikä tarvitse sekunnissa reagoida, mutta kaupassa, kylässä tms. tehdään niin kuin vanhempi sanoo. Ehkä oon tiukkapipo, ehkä en. Mutta väkivaltaa en lasten välillä hyväksy. Siihen on tultava loppu ennen kuin ovat niin isoja että saavat isoja vahinkoja aikaan toisillensa. 

Tällä viikolla on ollut kyllä muutenkin niin voittajafiilis. Tiedätte varmaan sen pokeripelin. Jos voisin niin vaihtaisin tällä hetkellä koko käden. 

Peace. Love. Etc. 

Syksyn eka flunssa

Saapuihan se syksyn ensimmäinen flunssa meillekin. Poika on ollut pari päivää tukkoinen ja lievää lämpöä. Onneksi on kuitenkin nukkunut ja syönyt hyvin, leikkinyt ja juossutkin lähestulkoon entiseen malliin. 3-vuotiasta on ihan mahdotonta saada "lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin" kun kyse on tällaisesti lievästä flunssasta. Mun periaate on kuitenkin ollut, että silloin hidastetaan ja annetaan lapsen toipua. Silloin ei lähdetä tuntikausiksi puistoon eikä todellakaan mihinkään uimahalliin. Hoitokaveri oli ihan yhtä räkäinen ja uimaan nuo vaan oli menossa (!?) Mikäpä siinä, siellähän ne pöpöt kivasti lilluu kohti seuraavaa uhria. 

Flunssapäivien ratoksi meillä on leikitty mm. koulua, maalattu vesiväreillä, tehty palapelejä, rakennettu pikkulegoilla ja käyty pienellä kävelyllä. Muovailuvaha on seuraavana jonossa, ehkä pikkulegojakin voisi kaivaa lisää esille, ne ovat kyllä tämän hetken hitti. 

Päivän viiveellä flunssa tuli mullekin. Ei tietenkään silleen kunnolla, mutta just sopivasti toimintakykyä alentavasti. Voin ihan hyvällä omalla tunnolla surffata netissä koko päikkäreiden ajan. 

Kun kaikki kolahtaa

Silloin kun arki rullaa uomassaan ja asiat soljuvat ennakoiden koen jo hetkittäin pientä turvallisuuden tunnetta ja luottoa elämään. Että asiat järjestyvät kyllä niin kuin on tarkoitettu. Meille annetaan kantaaksemme vain se mitä jaksamme. 

Mutta sitten kun tapahtuu jotain odottamatonta tai jotain joka on kontrollini ulkopuolella. Se kolahtaa. Sattuu. Koen toisten ihmisten surut jotenkin todella voimakkaasti. On helpompi heittäytyä jonkun ulkopuolisen kokemukseen kuin omaansa. Koska sen surkuttelun voi halutessaan lopettaa. Omaansa ei. 

Tänään sytytän kynttilän eräälle, joka lähti liian aikaisin. 

Vanha nainen

Otsikko tuli mieleeni siitä biisistä jossa nainen on hunningolla. Täytän vuosia, mutta se ei tunnu missään. Tällä hetkellä elämää määrittää enemmän lapseni ikä kuin omani. Kolmevuotiaan äiti on ihan eri asia kuin kymppivuotiaan. Nyt on hyvä näin. 

Saan aamuisin ihania haleja ja pusuja. Saan varauksetonta ihailua ja hämmästelyä kertoessani iltasatuja omasta päästäni. Saan viettää pitkiä keskusteluja asioiden olemassaolosta ja työkoneiden toiminnasta. Saan kuulla tutut laulut yhä uudelleen ja uudelleen. Tunnen pienet varpaat jalkojani vasten aamusella, kun lapsi hakeutuu saman peiton alle. Niin hellää, niin vuorovaikutteista. Hyvä aika, hyvä ikä, meillä molemmilla. 

Miehen tilanteessa on jo valoa näkyvissä. Vaikka tiedostamme samalle myös sen, ettei elämä enää koskaan palaa pisteeseen "normaali". Ja vielä pitkään elämä on veitsenterällä ja on henkisesti varauduttava siihen että tilanteet muuttuvat silmänräpäyksessä. Tätä kokemusta ei ohiteta olan kohautuksella. Vaatii paljon ennen kuin osaa omalta kohdaltani luottaa taas siihen että elämä kantaa, myös ilman ylenpalttista ponnisteluani. 

Luin hesarista jurun kiltin tytön syndroomasta. Se kuvasi hyvin minua. Usein mieleen hiipii kysymys, onko elämällä tarjota muuta kuin selviytymistaistoa. Eikö jo riittäisi. Enkö jo osaisi pudottaa hanskoja ja sanoa etten jaksa. 

Olen niin vanha ja haluaisin vaan olla hunningolla. Nukkua pitkään. Valvoa kun huvittaa. Lähteä ulos tietämättä milloin täytyy palata. 

Elämä, anna seuraavaksi joku kiva kortti. Joku kaunis ja kepeä. 

3-vuotias

Rakas kolmevuotiaamme on oppinut ajamaan pyörällä, rakentamaan pikkulegoilla ohjeen perusteella, laskemaan esineitä, luettelemaan alkukirjaimia ja lauleskelemaan pitkiä lurituksia. Ero esimerkiksi vuoden takaiseen tuntuu huimalta. Noin vuosi sitten kommunikoitiin vielä pelkillä tavuilla. Nyt käydään pitkiä keskusteluja, leikitään mielikuvitusleikkejä, neuvotellaan, lahjotaan ja taivutellaan toinen toisiamme :) 

Minun sydän halkeaa ylpeydestä kun katson leikkeihinsä keskittyvää lasta. Rakastan tuota lasta niin paljon etten osaa sitä sanoin kuvata. Tuskin tarvitsee, jokainen vanhempi osaa siihen tunteeseen samaistua. 

Vietimme synttäreitä hetki sitten. Se päivä oli kaunis ja onnellinen. Koettelemuksista huolimatta tai juuri siitä syystä. Syntymäpäivän viettäminen tuntui aivan erityiseltä ja tärkeältä. 

Krooninen kiireen tunne ei vaan kohdallani tunnu hellittävän. Se on minun pääni sisällä. Vain minä voin päästää siitä irti. En ymmärrä miten olen kevättalvella esim. ehtinyt töiden ja lapsen lisäksi tehdä lumitöitä tai lämmittää uunia. En vaan tajua. Ne on ihan tavallisia askareita, mutta ahdistavat jo valmiiksi. Onneksi mies on vaihteeksi paremmassa kunnossa ja pystyy auttamaan. Toivotaan että suunta säilyy samanlaisena <3 

Loman jälkeen

Ensimmäinen viikko töissä meni vielä ladatuilla akuilla, puoliksi itsestään. Toisella viikolla muistin taas miten p-stä tämä arjen pyörittäminen yksikseen on. Vaikka kyllä minä silti paljon mielummin pyöritän tätä arkea yksinäni kuin sairastan. Minun roolini tämän perheen aikuisista on joka tapauksessa se helpompi. 

Mutta että miten kummallista se on - toisella on kaikki aika maailmassa ja toisella ei kerrassaan yhtään. Ja miten suhteellista se on, vaikka "mulla ei ole aikaa", olen silti ehtinyt mm. 

*katsomaan yhden Netflix-sarjan viimeisen kahden viikon aikana läpi

*treenaamaan eka työviikolla kolmesti ja toka viikolla kahdesti

*näkemään kavereita

*poimimaan mustikoita ja vadelmia

*käymään leikkipuistoissa

*selaamaan Instagramia

*käymään hierojalla

etc. 

Että tuota onhan tuossa tuota ohjelmaa .. 

Töitä en ole kyllä juurikaan ehtinyt tekemään. Saldot pakkasella. Mutta välillä näinkin päin :) 

Poikanen viettää pian 3 v synttäreitään. Ja  ensimmäistä kertaa ymmärtää oikeasti synttäreiden päälle. Me pidetään hyvät ja rennot juhlat <3 

Vihdoinkin tässä

Eihän siihen mennyt kuin neljä viikkoa kun hoksasin olla tässä ja nyt tekemättä yhtään mitään. Alkukesästä kirjoittamani lomalista ei ole toteutunut puoleksikaan, enkä yritä edes kuroa sitä kiinni tämän viimeisen viikon aikana. Mitä turhaa. Me tehdään vaan mitä milloinkin huvittaa <3

Tähän mennessä lomailun parhaita hetkiä ovat olleet pojan kanssa vierekkäin vietetyt päiväunet, spontaanit päivät puistoissa, retkillä ja kahviloissa sekä maailman kummastelu ja hämmästely yhdessä. Myös ystävien tapaaminen ajan kanssa ja lasten leikkien soljuminen yhä paremmin yhteen ovat lämmittäneet mieltä. Näitä elementtejä kun saisi pidettyä mukana myös arjen pyörityksessä. 

Blogeja olen lukenut kovin paljon vähemmän kuin aiemmin, mutta huomaan koukuttuvani helposti instagramiin. Iltaisin saattaa mennä hetki jos toinenkin epämääräiseen selailuun joka ei johda mihinkään. Jonkinlainen sometauko olisi kai paikallaan. 

Laps on oppinut ihailtavan omatoimikseksi. Syöminen, vessa-asiat, pukeminen ja riisuminen käyvät jo lähestulkoon itsestään tai pienen painostuksen alla ;) Onhan tämä jo sata kertaa helpompaa arkea kuin esimerkiksi viime vuonna. Yöunetkin ovat vihdoin ja viimen tuntuneet rauhoittuneen ja yhä useammin saamme nukkua koko yön putkeen. Toki poikanen on edelleen kova pyörimään ja saattaa jutellakin unissaan, johon minä havahdun. Mutta niitä raastavia yöhepuleita ei ole nyt ollut. Mikä helpotus. Ja koputan puuta ja toivon ettei päivähoidon jatkuminen ole pienelle liian stressaavaa.

Mies sairastaa vaihdellen. Ylämäkeä ja alamäkeä. Arvaamatonta menoa. Kaikki muutoshetket on todella raskaita, mutta kaikkeen kyllä tottuu. Halusi tai ei. Vaihtoehtoja ei ole tarjolla. 

Mutsi on niin lomalla ja sen tarpeessa

Loma on nyt. Odotin sitä pitkään ja hartaasti tänä vuonna. Ehkä enemmän kuin koskaan. Vielä ei ole vanne pään ympärillä höllännyt. Toivottavasti muutaman viikon päästä on. 

Lomaillessani olen huomannut, että pääni on täynnä myrkkyä. Sellaista suloisen katkeraa kateutta ja purkamatonta vihaa ja pettymystä omaa elämääni kohtaan. Kaikki on tässä, mutta ei kuitenkaan ole. Päivät soljuvat toistensa kaltaisina ja minä vain jumitan. Jumitan kaikessa turhuudessa, tekemättä itse mitään toisin vaikka kovin monta asiaa soisi olevan toisin. 

Lapseni lapsuus on tässä ja nyt. Jokainen päivä on arvokas. Liian arvokas tuhlattavaksi uhmakohtausten kanssa taisteluun ja äidin mielensäpahoittamiseen. Ja se mieli pahoittuu melko usein. Minulla ja pojalla on molemmilla voimakas tahto ja reaktio jos asia ei mene mielemme mukaan. Tässä sitä hakataan sitten vuorotellen päätä seinään ja näytetään lapselle oivallista esimerkkiä pettymysten käsittelyssä. Voi luoja. Voisko joku kasvattaa minuakin. Kaipaan niin kovasti toista tasoittavaa aikuista elämääni. 

<3 

sadepäivän mietteet

Tuntuu, että tämä vuosi on ollut täynnä toinen toistaan suloisempia uutisia facebookissa ja myös läheisissä ystävissä. Vauvoja, pieniä ihania suloisia tuhisijoita. Olen vilpittömästi onnellinen jokaisesta pienestä ihmeestä. Mutta valitettavasti samaan aikaan myös ripauksen surullinen siitä, ettei pojallemme välttämättä koskaan saada sisarusta. 

Okei, myönnän. Todella surullinen. Huomaan sen nyt kirjoittaessani ja myöntäessäni asiaa ensimmäistä kertaa "ääneen". 

Toki asia ei tässä elämäntilanteessa ole se päällimmäinen. Enkä todellakaan voi sanoa, että olisimme "lapsettomia" koska meillähän on lapsi. Niin rakas lapsi onkin. Mutta pala kerrallaan joudun käsittelemään sitäkin asiaa, että ehkä ei koskaan enempää. 

Ehkä sanon siksi, että maailma on lääketieteellisiä ja muitakin keinoja pullollaan. Toivoisin että lapseni saisi sisaruksen tai toisenkin. Ei olisi elämässään yksin, sen oman sukupolvensa edustaja. 

Kesälomani

On tapana tiedustella mitä kesälomasuunnitelmia kelläkin on. Minulla ei ole vielä kerrassaan mitään. Ainakaan mitään konkreettista sovittuna. Muutama viaton haave, jotka halusin kirjoittaa listaksi (näin vastaavan Helin blogissa):

- pyöräillä torille jäätelölle
- pyöräillä uimarannalle (jäätelölle..)
- syödä aamiaista omalla pihalla (ilman talvitakkia)
- menettää ajantajun riippumatossa

- Käydä mökillä pari kertaa
- poimia marjoja, toivon paljon mustikoita <3

- käydä eläinpuistossa jossain päin Suomea
- tallustella Helsingin kantakaupungin katuja turistina
- nukkua hotellissa
- käydä ulkona kesämekossa

Kaiken se kestää

Meillä on eletty ihan tavallisia alkukesän kiireitä. On valmistujaisia ja perhejuhlia, on lahjojen hankintaa, kesäkukkien istutusta ja pihan rapsutusta. On kiireisiä työpäiviä ja oravanpyörältä tuntuvia viikkoja. Ja silloin kun ehdin hetkeksi istahtaa huomaan olevani todella väsynyt. Mutta se on sellaista väsymystä jota ei voi nukkua pois. Se helpottaa ehkä joskus, kun sallin itse itseni levähtää. Kesäloma onneksi kolkuttelee nurkan takana. Olen lomalla viisi kokonaista viikkoa.

Tämä vuosi alkoi tosiaan synkissä merkeissä, kun puoliso sai diagnoosin vakavasta syöpäsairaudesta. Se oli tammikuu ja elämä pysähtyi hetkeksi. Olin hetken sairaslomalla ja totuttelin ajatukseen. Kävin sairaalassa ja yritin hoitaa pois arjen askareita mitä en ehtisi töissä käydessä tekemään.

Aluksi tiedonjano oli valtava ja lueskelin mm. syöpäsäätiön oppaita ja keskustelupalstoja läpi. Taisi olla ensimmäinen tai toinen ilta diagnoosin jälkeen kun luin lauseen ettei sairaudesta saa tehdä elämän keskipistettä. Aluksi se ajatus tuntui raadolliselta - miten voisi muka "elää normaalisti"!? Mutta niin vain päivä päivältä tuosta lauseesta tuli lohtuni. Päätin myös jo heti alkuun etten aio perehtyä hoitojen yksityiskohtiin, verikoetuloksiin, annostuksiin jne. Minun tärkein tehtäväni on varmistaa että laps saa olla laps ja meillä kaikilla on koti, jossa perusasiat on kunnossa.

Raadollisinta tässä kaikessa minun näkökulmastani on se, että olen itse menettänyt isäni ollessani 2-vuotias. Ensimmäinen ajatus tämän kaiken keskellä oli, ettei sama kohtalo vaan voi toistua oman lapseni kohdalla. Toisaalta menetyksen kokeminen omalla kohdallani on tarkoittanut myös sitä, että on osannut katsoa asian yli. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta lapseni lapsuus on tässä ja nyt ja on tärkeää vaalia sitä.

Ystävistä osa on pysynyt valitettavan etäällä. Huomaan, että asia on vaikea kohdata. Enkä voi syyttää siitä ketään, ei se helppoa ole meillekään. Meillä vain ei ole vaihtoehtoja. Apuja olen saanut eniten sukulaisilta ja sisaruksilta. Olen tosi huono pyytämään apua. Ehkä ystäviltäkin sitä olisi tarjolla, jos vain osaisin sen tarpeen tunnustaa.

Eilen kuulin sanat, tuttuakin tutummat - kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Joten kai me jaksamme. Minähän kannan taakkaa vain osittain. Puolisoni on myrskyn silmässä.

Se sairaus sitten - sitä on hoidettu ja hoidetaan edelleen. Nyt ollaan sellaisessa vaiheessa, jossa suurimmat toimenpiteet ovat toivottavasti takana päin ja edessä on pitkä kuntoutuminen. Siihen tarvitaan paljon aikaa, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Ehkä näistä palasista rakennetaan vielä jotain uutta ja entistä kauniimpaa.

Lauantai

Tänään paistaa aurinko. Tänään me ulkoillaan kaikki yhdessä, kaikki kolme. Tänään me ollaa kilttejä toisillemme ja syödään hyvin. Mennään kiitollisina nukkumaan.

Viikko oli piiiitkä ja mielenkiintoinen. Herra Uhmaikä on näyttänyt itsestään aivan uusia puolia. Luonnetta ja persoonaa löytyy todenteolla, mistä lie perinyt rautaisen tahtonsa. Kaikki ylimääräinen energiani on kyllä mennyt noiden tilanteiden hallintaan. Kotiaskareet on jääneet aivan taka-alalle. Mutta eipä ne minnekään karkaa. Siivoan sitten joskus.

Onneksi pääsin viikolla pari kertaa hikoilemaan ja olemaan hetken itsekseni. Se on vaan parasta vastapainoa mitä tällä hetkellä tiedän <3

Joka tapauksessa - Kiitos tästä viikosta, kiitos apua tarjoavista läheisistä. Kiitos keväästä.

Mukavaa viikonloppua!

Lisää pöpöilyä

Lupaan että seuraavassa tekstissä keksin vaikka väkisin jotain positiivista. Mutta nyt jälleen negistelyn pariin. 

Laps ehti olla Pääsiäisen jälkeen ne 4 päivää hoidossa kunnes viikonloppuna nousi jälleen kuume ja päälle kova yskä. Yskä on niin raju, että oksetuttaa. Keskellä yötäkin on herätty yrjöämään pelkkää limaa. Voi poloista laps parkaa. On tainneet nämä sairastelut viedä vastustuskyvyn aika pohjalukemiin, kun kaikki taudit vaan nappaa ja rypee niissä sitten vähintään sen viikon kerrallaan :'(

Minua harmittaa lapsen puolesta. Ja oma kärsivällisyys on toisaalta koetuksella. Aika monta viikkoa tullu tässä kevään aikana vietettyä neljän seinän sisällä. Mihinkään ei viitti sairaan lapsen kanssa mennä eikä toisaalta kovin herkästi pyytää hoitoapujakaan :P Ruoat tilasin netistä, se on kyllä kätevä palvelu näissä tilanteissa. 

Jospa se päivä paistaisi meidänkin kotikoloon tässä joku päivä ... 

Niin ja kaiken tämän riemun lisäksi on viime aikoina ollut havaittavissa rajuja uhmakohtauksia. Niitä varmasti osaltaan vahvistaa tää meidän perhetilanne, jossa isiä ei juuri näy. Minähän sen lapsen tuskan joudun kohtaamaan. Uhma saattaa laueta jostain aivan yksinkertaisesta tilanteesta, kuten äiti tarjoaa päälle väärää t-paitaa tai leipä on leikattu puoliksi kun omatahto tahtoisi kokonaisen. Melko helposti se lipsahtaa sitten aivan väärille raiteille, jossa laps vaan potkii ja huitoo minua pois, mutta perääntyessäni juoksee perässä ja jatkaa mätkimistä. Aika hurjaa. Kun tähän pisteeseen mennään ei ole oikein muuta vaihtoehtoa kuin napata tiukasti kiinni ja pitää väkisin sylissä, kunnes hetki menee ohi. Hetki voi pahimmillaan olla joku 15 - 20 min. Joskus lukittaudun itse vessaan keräilemään itseäni. Aina ei kykene toimimaan järkevästi. 

Näiden kohtausten jälkeen me aina jutellaan lyömisestä ja säännöistä ja pyydellään anteeksi. Mutta ei välttämättä mene puoltakaan tuntia kun olen jälleen turhtautumisen kohteena. En ole huomannut enkä kuullut että olisi toisia lapsia koskaan lyönyt. Jostain syystä nyt äiti tuntuu olevan se suuri ja paha, joka pilaa kaiken.. Eiks sen pitänyt tapahtua vasta teini-iässä? Huoh. Joku uhmaopus ois varmaan tarpeen.

Pääsiäistä

Hyvää pääsiäistä sairastuvalta. Kyllä, lapsonen on jälleen kipeänä. Tämä taitaa olla nyt 5. kuumeilu/flunssajakso sitten elokuun ja päivähoidon aloituksen. Ja 3. tälle keväälle. Pieni hysteerikko minussa nostaa päätään, mitä mä teen väärin, miksi mun lapsi sairastaa päivähoitoryhmästään kaikkein eniten!? Onneksi nämä sairastelut nyt on olleet oireiltaan aika lieviä, pientä lämpöä ja tukkoisuutta. 2/5 kerrasta on ollut korvatulehdus, mutta muuten on menty ilman sen kummempia komplikaatioita. 

Tämä kyseinen flunssa on kestänyt nyt noin viikon verran. Poika on hieman tukkoinen ja lämpöilee keskimäärin 37.5 asteen tuntumassa. Pihalle ei viitsisi mennä eikä nähdä kavereita. Yleisvointi on hyvä, nukkuu hyvin, ruokahalu ehkä hieman kärsinyt. Mutta kyllä käy aika pitkäksi, meillä molemmilla. Olin taas koko viikon pois töistä. Koko viikon odottavalla kannalla - joko huomenna päästäis pihalle ja oltais terveitä? Mutta ei sitten vieläkään. Eikä lähdetty pääsiäiseksi minnekään. 

Onneksi olen pari kertaa päässyt liikkumaan, muuten olisin hyppinyt varmaan jo seinille. Kärsivällisyyttä jaettaessa olin jossain toisaalla ... :)

Mut niin, onko tää nyt sitten normaalia? Lääkärin mukaan on. Toissa viikolla käytiin allergiatesteissä, kun on mietityttänyt voisiko se herkistää näille flunssajaksoille. Saapa nähdä sitten. Vai onko pohjimmainen diagnoosi sittenkin äidin ylihysteria .. 

Hyvää pääsiäistä! Pitkät pyhät ja aikaa levolle. Ehkä olemme sittenkin sen tarpeessa, kaikella (myös flunssalla) on tarkoituksensa.. 

Aika

Aika on muovailuvahaa. Olen aina ollut kovin suunnitelmallinen. Olen aina hallinnut kalenteriani ja tiennyt mitä teen ja missä menen seuraavien viikkojen ja viikonloppujen suhteen. En nyt ihan lukujärjestystä ole itselläni ylläpitänyt, mutta suuret linjat ovat olleet suunnitelmalliset ja ennalta määrätyt.

Nyt olen pitkästä aikaa tilanteessa, jossa elämä näyttää tyhjältä paperilta. Viikkotasolla toki suunnitelmallisuutta on pakko pitää yllä - tuolloin käydään kaupassa, tuolloin siivotaan, tällöin äiti harrastaa. Saman illan aikana ei enää millään ehdi kaikkea. Tarvitaan myös niitä iltoja kun ei tehdä yhtään mitään, ajellaan vain pikkuautoilla ja luetaan Pupu Tupunaa.

Pidemmällä tähtäimellä paperi on tyhjä. Kesälomaviikot on merkitty kalenteriin, mutta tuntuu aivan mahdottomalta ajatukselta varata sinne esimerkiksi mitään lomamatkaa. Ei vaan jaksa, eikä huvita. Mikään paikka ei kutsu. Eläinpuistossa olen luvannut poikasta käyttää, sen uskon olevan mielekäs reissu meille molemmille.

Pidemmän tähtäimen haaveeni tällä hetkellä liittyvät terveyteen ja ehjiin yöuniin <3

Lukossa

Huomaan olevani ihan lukossa. En pysty puhumaan itsestäni tässä tilanteessa. Kun kysytään kerron puolison ja pojan päälimmäiset kuulumiset. Itsestäni vaikenen. Välttelen. En ole edes kirjoittanut mitään pitkään aikaan, vaikka se on se yleisin tapani käsitellä hankalia tilanteita.

Koen ettei minun ololleni ja ajatuksilleni ole tässä tilanteessa tilaa. Eikä aikaa. Eikä kuuntelijaa. Ne harvat hiljaiset rauhalliset hetket vietän mieluiten keskittyen johonkin aivan muuhun. Eli netflixiin. Tai liikuntaan. En uskalla keskittyä itseeni.

Kävin aiemmin terapiassa parisuhteen tähden. Ehkä olisi aika mennä sinne itseni tähden. Jos vaan joskus ehtisin. Krooninen aikapula kun "kaikki" on yhden kortin eli minun varassa. Mikä illuusio ja loistava tekosyy asioiden kohtaamattomuudelle. Hyi minua.

Mukavaa keskiviikkoa. Huomenna on torstai, mutta en tiedä siitä vielä yhtään mitään.

Perjantaina on auringon pimennys ja yksi tärkeä hetki sairauden kannalta. Minua jännittää.

Katkerampi mieli

Tässä viime viikkoina tunne nimeltä katkeruus on tullut tutuksi. Toisaalta jaksan yllättävän rauhallisesti kantaa sitä, mitä nyt kannettavaksi on annettu. Se kääntöpuoli on kuitenkin tullut myös tutuksi. Kun kuulen tuttavaperheelle tulevasta perheenlisäyksestä, olen samaan aikaan onnellinen heidän puolestaan, mutta toisaalta niin kovin katkera ettei sellainen kuulu meidän perheen suunnitelmiin lähiaikoina - jos koskaan. Kun kuulen mukavasta illanviettosuunnitelmasta, toisaalta innostun ja pohdin kuinka mukavaa olisi olla mukana, toisaalta katkeroidun, koska en ole vapaa lähtemään minnekään. Jokainen meno on erikseen järjestettävä ja etukäteen sovittava. Menot tuntuvat helposti suorittamiselta. En halua suorittaa joka päivä, enkä varsinkaan joka viikonloppu. 

Arki meillä rullaa jotenkuten, olen koettanut sen järjestää itselleni mahdollisimman helpoksi ja sujuvaksi. Olen varannut itselleni mahdollisuuden liikkua ja jumppailla pari kertaa viikossa. Se tekee jo paljon oman mielen rauhan säilyttämiseksi. 

Vaan ne haaveet, ne toiveet, se tulevaisuus. Luotto elämään ja perusturvallisuuteen on saanut nyt kovan kolauksen. En taida katsoa Satuhäitä ensi viikolla, kuin kääntäisi veistä haavassa :'( 

Naistenpäivä

Naisten päivän ja sunnuntain kunniaksi ompelin verhot, Mies nukutti lapsen pitkästä aikaa ja mä nautin omasta hetkestäni nuppineulojen parissa. Miten pienestä sitä saakaan päänsä ladattua hyvällä ja kiitollisella mielellä. Laps oli myös onnessaan, kun sai nukahtaa isin kainaloon. Sydäntä särkee silloin kun joutuu selittämään lapselle, ettei isi nyt voi kaikkeen osallistua eikä oikein jaksakaan. Itkin ilosta, kun telmivät ja painivat pienen hetken - niin kuin aina ennenkin, juuri niin kuin kuuluisikin. 

Raihnainen äiti täällä moi

Lapsen flunssa jatkui ja kääntyi korvatulehdukseksi. Lopulta minäkin jäin pöpön kouriin ja sen jälkeen olen niistänyt loputtomiin. Koko lapsen hoitoryhmä ja hoitajakin oli lopulta sairaana. Hoitajan sanoin - ei muista milloin olisi viimeksi ollut kipeänä eikä koskaan ole ollut tällaista painetta päässä. Samat sanat minulta, en ole koskaan potenut poskionteloiden tai korvien kipuiluja flunssan yhteydessä, mutta tämä tauti teki ne molemmat kyllä tutuksi. Onneksi ollaan nyt voiton puolella. Laps on tervehtynyt ja minullakin on seurana enää seksikkään käheä ääni. Toivottavasti saisimme sitten seuraavan kuukauden olla terveenä.

 

Muutenkin elämä on taas vastustanut monen monituisissa pienissä asioissa. Tai ainakin se tuntuu siltä, kun flunssa on vienyt taas yöunia huonompaan suuntaan. En haluaisi tehdä tästä blogista tällaista valituskaivoa, mutta kovin vähän on ollut mitään positiivista sanottavaa asioista tämän vuoden vaihteen jälkeen.

 

Uusi kiva harrastus tosin odottelee minua, kunhan tervehdyn. Osallistuin nimittäin CrossFit-aloituskurssille. Lähden ainakin kokeilemaan harrastusta, koska salilla käynti on tuntunut kovin tylsältä viime aikoina ja toi CrossFit-sali on vain 1,5 km päästä kotoa. Hyvät alkulämmöt saa pyöräillessä.

 

Puolison vointi on olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Saa olla kotona ja välillä tarpeen mukaan sairaalassa. Mutta mihinkään kotitöihin tai lapsen hoitoon ei pysty osallistumaan vielä pitkiin aikoihin. Yhtäkkiä olen siis töissä käyvä YH, omakotitalon talkkari ja osapäiväinen omaishoitaja. Voi elämä minkä heititkään.. Heittäisitkö seuraavaksi hyviä uutisia? Lupaan olla kiitollinen ihan niistä pienimmistäkin valon pilkahduksista <3

 

Hyvää Ystävänpäivää ystäväiset!

Tunnelmia

Huh. Kolmen viikon yksinhuoltajuuden ja lähes tipattoman tammikuun jälkeen olen ansainnut lasin punkkua. Onhan mulla ollu läheisiä apuna, mutta ei se ole sama asia. Vastuu lapsesta ja kodista on kokonaan minulla. Siihen päälle pelko ja huoli puolisosta. Se painaa hartioita kasaan, se väsyttää. Enkä uskalla ajatella kauanko tätä kestää. Parempi niin, parempi elellä päivä kerrallaan ja olla ottamatta suurempia suorituspaineita. Riittää että lapsella on äiti. Olkoon toisinaan homssuinen, hajamielinen ja nauttikoon viintä iltapalaksi. 

Kaiken lisäksi lapsi sairastaa. Olihan tässä jo kokonainen kuukausi ilman yskää ja nuhaa :) Nyt taas kökitään sisällä ja katsotaan piirrettyjä. Sopii mulle, saan itsekin luvan kanssa hengähtää. Mut meinasin alkaa itkemään, kun en saanu sellaista lasten panadolipurkkia auki. Lopulta väänsin sen korkin lusikalla rikki. Ne lapsilukkokorkit ei vaan oo mua varten. 

Vuosi 2015

Tämä vuosi alkoi meidän perheessä tavalla, jota ei kukaan osannut odottaa. Puolisoni on sairastunut vakavasti. Kaikki on uutta, kaikki on epäselvää. Koetamme jaksaa päivän kerrallaan. Kirjoittaisin mielelläni lisää, koska se auttaa itseäni jäsentämään asioita. Mutta jätän ainakin aluksi tarkemmat tarinat oman päiväkirjani sivuille.

Tällä hetkellä tärkeimmältä tuntuu paitsi olla puolison tukena, myös huolehtia siitä että lapsi saisi elää mahdollisimman normaalia ja turvallista arkea. Sitä lapsuuttaan. Päivän kerrallaan. Huomaan olevani tosi väsynyt, totaali yksihuoltajuus ja tämän pommin käsitteleminen vievät kyllä kaikki mehut. Mutta näillä mennään. Uskotaan ja toivotaan parasta.