Huh. Kolmen viikon yksinhuoltajuuden ja lähes tipattoman tammikuun jälkeen olen ansainnut lasin punkkua. Onhan mulla ollu läheisiä apuna, mutta ei se ole sama asia. Vastuu lapsesta ja kodista on kokonaan minulla. Siihen päälle pelko ja huoli puolisosta. Se painaa hartioita kasaan, se väsyttää. Enkä uskalla ajatella kauanko tätä kestää. Parempi niin, parempi elellä päivä kerrallaan ja olla ottamatta suurempia suorituspaineita. Riittää että lapsella on äiti. Olkoon toisinaan homssuinen, hajamielinen ja nauttikoon viintä iltapalaksi.
Kaiken lisäksi lapsi sairastaa. Olihan tässä jo kokonainen kuukausi ilman yskää ja nuhaa :) Nyt taas kökitään sisällä ja katsotaan piirrettyjä. Sopii mulle, saan itsekin luvan kanssa hengähtää. Mut meinasin alkaa itkemään, kun en saanu sellaista lasten panadolipurkkia auki. Lopulta väänsin sen korkin lusikalla rikki. Ne lapsilukkokorkit ei vaan oo mua varten.
