Synttärit

Meillä juhlittiin synttäreitä viikonloppuna. Valmisteluihin meni muutama ilta ja kymmeniä selattuja nettireseptejä. Kutsuvieraiden vaihteleva ruokavalio aiheutti vähän päänvaivaa, mutta lopulta päätin tehdä lähes kaiken viljattomana ja puolet kasvisruokavalioon sopivana. Eipä niitä tarjoiluja nyt niin montaa sorttia tullut, mutta kun leipoo harvoin ja vielä harvemmin erityisruokavalioille niin hiukan piti pohtia :) 

Meillä tarjoiltiin kasvis- ja lohipiirakkaa gluteenittomalla pohjalla, salaattia sekä suolaisia tuulihattuja. Kakkuja oli kaksin kappalein, juustokakku ja suklaakakku, molemmat gluteenittomia. Muutamaa lajia keksejä kaupan valikoimasta sekä makeita tuulihattuja päälle. Tarjoilut maistuivat hyvin, vain makeita kakkuja jäi pikkupalat meille oman porukan kesken tuhottavaksi. Olin itsekin harvinaisen tyytyväinen leipomuksiini, erityisesti kakkuihin sekä maun että koostumuksen puolesta. Monesti pilaan tekeleeni olemalla melko suurpiirteinen kokki mittojen ja ohjeiden lukemisen kanssa, mutta nyt koetin skarpata että saan kerralla aikaiseksi kunnon tekeleet.

No se sankari sitten. Poika oli oikein elementissään. Jaksoi hyvin leikkiä vieraiden kanssa eikä vierastanut ketään. Tutki innolla uusia leluja ja oli oikein sopuisa muiden lasten kanssa. Päivä oli pitkä, mutta onneksi vieraiden välissä oli rauhallisempiakin hetkiä, niin saatiin otettua päikkärit ajallaan. Äiti oli oikein ylpeä pojasta, niin reipas pieni ja selvästi osasi nauttia saamastaan huomiosta ja lukuisista leikkikavereista. 

Lahjaksi saatiin leluja ja kirjoja. Niitä perinteisiä, mutta silti oikein mukavia ja pojalle mieleisiä. Täytynee laittaa vanhoja leluja välillä kaapin perälle, sillä nyt on kyllä nurkat ja pöydän aluset täynnä legoja, sukkia, pehmoleluja yms. 

Juhlaviikon kunniaksi nähtiin myös pojan ensiaskeleet. Viikko ensiaskelten jälkeen kävellään jo vaappuen muutama metri kerrallaan ja monen monituista kertaa päivässä. Laps on taidosta riemuissaan, nauraa rätkättää itselleen ja kompuroi menemään. Onneksi laps ehti harjoitella seisomista niin kauan, että tasapaino on ehtinyt kehittyä hyvälle mallille. Tähän saakka kävelyharjoittelu ja siitä alastulo on tapahtunut hallitusti pepulleen tai eteen kurottaen käsien varaan. Ei kuhmuja, ei itkuja (ja tässä vaiheessa koputan puuta..). Mulla meinaa tulla tippa linssiin, kun katson kävelevää poikaa. Niin pieni ja niin iso että itkettää :')

Vielä kerran - raskaudesta palautuminen

En oo koskaan oikein rakastanut juoksemista. Nuoruusvuosina saatoin lenkkeillä aina muutaman kuukauden aktiivisesti kunnes harrastus taas jäi unholaan pitkäksi aikaa. Juokseminen on ollut mulle jotenkin liian päämäärätöntä, parhaimmat kiksit oon saanut siitä kun on pitänyt treenata jotain esim. Cooperia varten. 

Raskauden alussa juoksin kerran ja totesin sen epämiellyttäväksi. Noin 1 kk synnytyksen jälkeen otin kerran pari juoksuaskelta kauppaan ja totesin, että hups nyt lirahti. Mikä nolouden huipentuma, vaikka tuskin sitä kukaan ulkopuolinen edes huomasi. 

Keväällä reilut 6 kk synnytyksen jälkeen kävin lenkillä testimielessä, palasin nolona takaisin muutaman sadan metrin jälkeen. Hautasin juoksukengät entistä syvemmälle kaapin perälle. Kunnes taas muutaman kuukauden päästä lähdin lenkille, tällä kertaa mukana myös housunsuojat. Kävelin rattaiden kanssa ja otin joitakin parin sadan metrin pyrähdyksiä. Suoja kesti, mutta edelleen nolotti. Hautasin jälleen lenkkarit ja ryhdistäydyin lantionpohjalihasten harjoittamisessa. Kaivoin esille sairaalassa annetut ohjeet ja treenasin, ehkä päivittäin, ehkä joka toinen päivä. Aina kun satuin muistamaan ja jos en muuten niin illalla nukkumaan mennessä. 

Tänään me käytiin taas pojan kanssa lenkillä. Kuivin housuin. Mikä helpotus. Luulin jo, että alakerta on loppuelämäksi pilalla :D 

Mitä tästä opimme? Ei niitä treeniohjeita turhaan jaeta jo sairaalassa... 

Ps. mua aika paljon nolottaa julkaista tämä, mutta luulen että tää on taas niitä asioita joista kerrotaan liian vähän ääneen .. 

Täyskuu

Täyskuu, eikä mua nukuta. Ulkona on jo ihanan pimeää. Pikkuisen sitä pimeää pelkään ja kunnioitan, hiippailen varpaillaan pihamaalla ja kuuntelen kaupungin ääniä. Se kaupunki on harvoin hiljaa.. 

Ensimmäinen syntymäpäivä lähestyy. Olen aivan touhuissani jo. Selailen ja testailen reseptejä, kaupassakin oon käynyt jo ainakin kolme kertaa. Mukavaa touhuilua sen ainaisen tv:n katsomisen sijaan. Edellisessä kodissani asuin pitkään ilman televisiota. Pitäisikin ottaa taas tietoisesti siihen vähän etäisyyttä ja katsoa saisko sitä jotain muuta iltasella aikaiseksi. Toinen aikasyöppö on tietenkin tämä tietokone. Joku aikalukko tähän pitäisi säätää :P

Pikkumies on tällä viikolla ottanut ensimmäiset huterat askeleensa <3 Voi sitä riemua, kun horjuen ja naurua kihertäen mennään useimmiten 3 - 4 askelta, ennätys on kuitenkin jo 10! Äiti on niin ylpeä <3 Paras motivaattori kävelemiselle on yllättäen kaukosäädin.. 

Pari viime yötä on nukuttu kohtalaisen hyvin, 1 - 2 herätyksellä. Voi autuutta kun saa nukkua useamman tunnin putkeen <3 Ehkä senkään takia mua ei vielä nukuta.. 

Kirjoittaminen tuntuu nyt hankalalta, joten enpä jatka nyt enempää. Toivotan kauniita elokuun iltoja ja alkavaa syksyä! 

Jee, rauha maassa

Alkoihan ne kuukautiset viimein, neljä päivää myöhässä mut kuitenkin. Pieni pettymys, mutta aikuisten oikeasti suuri huojennus. Saamme olla vielä toistaiseksi pienen pieni perhe. Kerkiämme ehkä vähän tehdä omiakin juttuja tässä välissä. Jos katsotaan sitä vauvakuumetta silmiin tossa vuoden (tai puolen) päästä. 

Pienen pieni termiitti on taas viettänyt levottomia öitä. Väkisin koetan pitää sen yötissin syömisen yhdessä kerrassa ja venyttää syömistä viiden pintaan. Ja itsepintaisesti poikanen herää joka yö kerran tai pari - kolme ennen tuota vinkumaan ja vaatimaan. Nukahtaa tassutellen ja herää taas 45 min päästä uudestaan tyyliin "joko nyt oisi tarjolla". Joku yö yritin jättää syöntiä myös kokonaan pois, mutta se johti ainoastaan noin 2 h kestävään kitinään unen ja valveen rajamailla, kunnes kuuden aikaan luovutin, imetin sen 2 minuuttia ja koko perhe jatkoi sen jälkeen tyytyväisenä unia. Tuntuu että se tissi on vielä NIIN tiukassa. Ja tuntuu ettei sen yösyönnin kanssa tahdo löytyä tilannetta, johon kaikki olisi tyytyväisiä. Ei lempeästi, ei päättäväisesti. Vitja. En ehkä jaksa nyt ajatella koko asiaa sen enempää, vielä vähemmän ratkaisustrategiaa, mutta ketuttaa niinku pientä eläintä, että omat unet on yhä ja edelleen pätkitty 2 - 3 h jaksoihin. Lähen kohta evakkoon. 

Näinä unettomina öinä olen kiittänyt kuukautisia saapumisestaan. Aamen. 

Lapsella on kohta synttärit. Ja minä tykkään järkkäillä niitä :) jotain valoisia ajatuksia tähänkin tekstiin :) 

Myöhässä..

Ne kuukautiset. Nyt kolme päivää myöhässä. Jännä juttu miten paljon sitä ehtii muutamassa päivässä pohtia asioita pitkälle tulevaisuuteen, punnita tilanteen hyviä ja huonoja puolia. Tein eilen testinkin ja se oli negatiivinen. Reaktiona toisaalta harmitus, toisaalta huojennus. Mutta vois ne kuukautiset silti alkaa, ettei nyt jäisi enää jossittelun varaa :) 

Ennen testin tekemistä mua jännitti ihan hirveesti, ihan kuin ennen jotain pakollisen virkamiesruotsin puheen pitämistä.. En oo aiemmin juuri testejä tehnytkään, esikoisen kohdalla taisin tehdä kaiken varalta kaksi kappaletta, molemmat positiivisia. Ensimmäisen testin viivat oli aika hailakoita, silloin taisi kuukautiset olla 2 - 3 päivää myöhässä. Ei tsiisus, tässä mä spekuloin josko sittenkin oon raskaana. Salakavala vauvakuume. Ups. 

Kaunis vartalo

Join yhden oluen ja rohkaistuin ottamaan itsestäni post-raskaus-vartalokuvia :D Huomasin kuitenkin, etten edelleenkään ole sen kuvauksellisempi ja elokuun illat on pimeitä. Mulla on siitä hassun mallinen vartalo että edestä päin katsottuna lantio on melko leveä mutta sivuprofiili taas on tosi kaponen. Valokuvissa tuppaa se leveys mielestäni korostumaan. Mun mielestä mun vartalo näyttää paremmalta livenä kuin valokuvissa. Ehkä se kertoo jo riittävästi siitä, että pidän itsestäni. Kamera ei, mut so what ;)

Muistan elävästi sen hetken kun jossain raskausviikon 6 tienoilla vatsan pieni pömpötys alkoi näyttää söpöltä. Viihdyin todella hyvin raskausvartalossani, jaksoin hyvin liikkua ja hoivata itseäni, pidin värikkäitä tiukkoja vaatteita sekä naisellisuutta korostavia mekkoja. 

Raskauden jälkeen palauduin omiin odotuksiini nähden yllättävän nopeasti (kun monesta suusta oli kuultu ettei olisi koskaan ennallaan). Raskauskiloista vain 3 jäi laitokselle, se oli pieni alkushokki, samoin kuin synnytyksen jälkeiset turvotukset ja hikoilutukset. Mutta niin vaan hormonit tasottui ja jäljelle jääneet reilu 10 kg karisivat siihen mennessä kun vauva oli 4 kk. Tuolloin muistan, että lantio oli vielä leveämpi kuin ennen synnytystä eikä kaikki housut mahtuneet jalkaan.

Nyt kun lapsi on 11 kk, en tiedä painoani tarkkaan kun en omista vaakaa. Mutta viihdyn varressani. Arvioisin että senteissä mitattuna kehoni on suurin piirtein entisellään, myös se lantio. Vatsaan en saanut raskausarpia, rintoihin tuli muutama mutta ne ovat haalistuneet olemattomiin. Mahdun vanhoihin vaatteisiini, jopa rintaliiveihin. Oletan, että suurimmat äitiyden merkit tulevat jäämään rintoihin sitten kun imetys päättyy. Raskaus nosti kuppikokoa noin kahdella, nyt mennään samassa kuin ennen raskautta, mutta oletan varustuksen tästä sitten kutistuvan. 

Arpien vähäisyys on varmasti geeneistä kiinni. Nopeasta palautumisesta ja vartalon kunnosta kiitä geenien lisäksi myös omaa aktiivisuuttani. Herkkuja on syöty, mutta lisäksi on käyty säännöllisesti jumpassa 1 - 2 kertaa viikossa sekä vaunulenkeillä päivittäin. Ja varmasti myös raskausajan liikunta on auttanut toipumisessa. Mut ei täällä ole kyllä veren maku suussa treenattu, ennemminkin se jumppa on ollu hoitoa sielulle ja siinä sivussa keholle. Ja hyvä veruke sille, et voi ottaa vielä yhden palan suklaata. 

Lapsiluku

Mulla on kaksi nuorempaa sisarusta, viiden ja siitä edelleen neljän vuoden ikäerolla. Muistan hyvin sisarusteni vauva-ajat. Muistan, että minusta on ollut jo apua vauvan hoidossa ja etenkin viihdytyksessä. Keinuttamassa, VHS-kasetteja lataamassa, leluja tarjoamassa ja niin edelleen. Toisaalta olen ollut jo "iso lapsi", melko itsenäinen ja omien kavereiden kanssa touhuava. En muista kokeneeni mustasukkaisuutta ollenkaan. Enkä muista että oltaisiin juuri riideltykään. Toisaalta pienemmällä ikäerolla meistä olisi luultavasti tullut läheisempiä. Edelleen ikäerot tuntuvat melko suurilta ja elämäntilanteet ovat aivan erilaiset. Pidän sisarusten erilaisuutta kuitenkin ennenkaikkea rikkautena.

Olen aina halunnut vähintään kaksi lasta. Yksi on liian vähän, neljä on ehkä liikaa, jos luvusta saisi nyt päättää. Minusta meille olisi ideaaleinta saada toinen lapsi noin kolmen vuoden ikäerolla. Silloin esikoinen saisi vielä rauhassa olla pieni ja toisaalta uusi pieni saisi rauhassa olla se kaikkein pienin. Uteluihin vauvakuumeesta olen siis vastannut jyrkän kieltävästi. 

Kauhulla olen seurannut vierestä ystävän lapsosia kahden vuoden ikäerolla, kun vanhempi uhmaa, opettelee potalle ja heräilee edelleen öisin. Ja samaan aikaan nuorempi on esikoistakin huonompi nukkumaan, sairastelee ja valvottaa öisin. Huh. Ei kiitos. 

Mutta yhden pikku kommunikaatiokatkoksen ja ajoitusvirheen vuoksi mielessä on kummitellut mahdollisuus raskaudesta. Ja mitä huomaankaan. Se ajatus lämmittää mieltä. Tsiisus, mulla taitaa olla vauvakuume!! 

(tai ahdistus töihin paluusta, jota helpottaa ajatus uudesta mammalomasta...)