Black Friday

Minua kummastuttaa nämä kansainväliset oloiset markkinointi-ilmiöt, mistä ne on yhtäkkiä tänne rantautuneet. Black Friday what ?1 :D tänä vuonna puolet ystävistä vietti Halloweeniäkin ja pukivat lapsiaan tarhan kekkereihin. En muista että aiempina vuosina olisi ollut vastaavaa hypetystä. Tuleekohan meille ens vuonna myös Kiitospäivä? Tykkään kyllä kalkkunasta enemmän kuin joulukinkusta, että en pistä pahakseni. 

Marraskuu on tuonut tullessaan paaaljon töitä. Tuntuu että koko vuoden edestä ja yhtäkkiä pitäisi tehdä kaikki nyt ja heti ellei jo eilen valmiiksi. Päänsisäinen kovalevy on ylikuormittunut. Lisäksi kotona on remontti, joka vaatii huomiota ja suunnittelua. Hiukan pensselöintiäkin. Mutta onneksi päävastuu on ammattilaisella. Hyvä siitä tulee, vaikka maalit ja tapetit on päätetty yön pimeinä tunteuna.. Nämä päivät on niin mustia. En muista milloin viimeksi edes ulkoiltiin? Ehkä sunnuntaina. 

Ensi viikolla pääsen hierojalle ja kampaajalle. Ja pikkujouluihin. Nautin jo etukäteen <3

Poikaseni 3 v on kovin kiinnostunut kirjaimista. Kyselee jatkuvasti millä kirjaimella mikäkin sana alkaa ja tunnistaa jo ison osan kirjaimista. En ole itse mitenkään tietoisesti opettanut, vastannut vain kun toista kiinnostaa. Kirjoittaminen ei kuitenkaan kiinnosta ollenkaan, ei olla saatu edes omaa nimeä paperille, sitä sentään on joskus yritetty mm. isänpäiväkorttia varten. Opin itse lukemaan melko spontaanisti noin  4-vuotiaana. Äiti on kertonut että kyselin kovasta mitä missäkin lukee ja sitten yks kaks olin alkanut lukea omin päin. Saapa nähdä onko laps yhtä nerokas kuin äitinsä tältä osin ;)

Mies on kotona, läsnä ja poissaoleva vaihdellen. Kunto kohenee pikkuhiljaa, mutta harha-askelia ja takapakkejakin on nähty. Ihan edelleen veitsenterällä mennään. Mieleen on hiipinyt ajatus oman jaksamisen kyseenalaistamisesta. Että mitä sitten jos minä en enää jaksa? Kuka pojasta huolehtii? Pitääkö tehdä Plan C? Mutta sitten toisaalta mieli on viisas ja suojelee itseään. Melko nopeasti harhailevat ja uhkia maalailevat ajatukset palautuvat ruotuun eikä pää suostu käsittelemään kuin yhden päivän kerrallaan. Keep it simple. Kaikki on tässä. 

Rakkaan 3-vuotiaamme yöunet ovat onneksi parantuneet huomattavasti. Mulla on iltaisin ihan oikeasti hetki omaa aikaa ja yöt saan yleensä nukkua melko lailla rauhassa. Tosin edelleen me nukutaan vierekkäin ja laps on kova pyörimään. Mutta toisaalta vieressä nukkuminen antaa rauhallisen mielen kun ei tarvitse pelätä toisen tippuvan pää edellä sängystä alas. Kun nukuttiin eri sängyissä mä jotenkin alitajuisesti havaihduin aina kun toinen vaihtoi asentoa ja varmistelin että onhan toisella peitto päällä eikä ole ihan sentin päässä laidasta. 

Meidän lempijuttuja on nyt pikkulegoilla rakentaminen ja hauskat kotivideot. Lisäksi käydään usein kävelyllä ja tällä viikolla taas tiskattiinkin yhdessä monta kertaa. Kinaa aiheutuu joskus pukemisesta ja minun hoputtamisesta. En millään malttaisi aina itse istua ruokapöydässä puolta tuntia sen jälkeen kun oma lautanen on jo tyhjä. Hoputan sitten toista ja useimmiten metsään menee :P Ostetaan hyvä ja luotettava pinnan jatke, tarjouksen voi jättää kommenttilaatikkoon. En muuten tiedä yhtään että onko minun jutuillani enää seuraajia. Kuhan kirjoittelen. Ja tähän sitten kalan kuva.

Äiti tekee nyt töitä

Minäkin haluan kirjoittaa äitiyden ja työn yhteensovittamisesta. Sekä näiden yhteensovittamisesta muutaman muun muuttujan kanssa, joita ei aina voi itse valita. 

Olen ollut saman työnantajan palveluksessa lähes 7 vuotta. Se on nykymittapuussa jo aika pitkä aika. Suurin syy sitoutuneisuuteen on ollut joustava työnantaja sekä joustava työntekokulttuuri. Kai olen itsekin ollut ihan hyvä työntekijä, harvassa työpaikassa voi olla pitkään pelkästään työnantajan armosta. 

Tein reippaasti töitä ensimmäiset vuodet. Työtahti on aina ollut hieman syklinen, on kuukausia jolloin tehtävät ovat tuttuja ja helppoja, on kuukausia kun mennään oman osaamisen rajamailla ja opitaan kiivaalla tahdilla uutta. Jossain kohtaa kokeilin myös pidempien työviikkojen tekemistä ja reissaamista. Äitiyslomaa edeltäneen vuoden matkustin viikottain. Jonkin aikaa se oli hauskaa, mutta äitiysloman alun lähestyessä jo kovin väsyttävää. Reissaaminen lapsettomana oli kuitenkin vielä suhteellisen helppoa. Ei tarvinnut huolehtia kuin itsestään. Jäi aikaa omillekin jutuille, vaikka säännöllistä viikkorutiinia ei ollutkaan. Reissuhommissa on myös ollut mukana se vivahde, että se on samalla minulle pientä hemmottelua. Olen pyrkinyt näkemään matkoilla ystäviä, syömään hyvin ja lakkaamaan vaikka kynsiä hotellin lakanoissa. Arjen luksusta. Asenne ratkaisee. 

Jäin äitiyslomalle kuitenkin aika väsyneenä. Työpaikallakin tapahtui monia muutoksia, jotka söivät motivaatiota. Katselin puolitosissaan uusia työpaikkojakin äitiysloman aikana. Olin äitiysloman päälle hoitovapaalla muutaman kuukauden ja aloitin 30 h / viikko työtahdilla lapsen täyttäessä vuoden. Isä jäi tällöin opintovapaalle kotiin. Ilman miehen opintovapaata olisin luultavasti ollut kotona pidempään, ehkä lapsen 1,5-vuotispäivään saakka. 

Töihin paluu oli helppoa, ei tarvinnut huolehtia tarharepuista, hoitopaikan aukioloajoista yms. Kotityöt jäivät kuitenkin suurelta osin minun harteille, vaikka mies olikin päivät kotona. Mies käytti päiväuniajat ja viikonloput pääasiassa opiskeluunsa ja harrastuksiinsa. Yöt olivat edelleen minun vastuulla. Laps heräili tuolloin vielä paljon. Mies ei kestänyt katkonaisia unia ollenkaan, heräily sai hänet raivon partaalle. Minä nukuin/heräilin pojan kanssa, kävin töissä ja tein suurimman osan kotitöistä. Jälkeen päin olen miettinyt miten jaksoin, mutta ehkä se kaikki vain valmisti minua seuraavaa vaihetta varten. 

Poika täytti 2 v ja aloitti tarhan. Minä jatkoin 30 h/ viikko tahdilla ja mies jatkoi opintojaan. Kotihommat jakaantuivat hetken aikaa vähän tasaisemmin. Töissäkin oli pilkahduksia uusista mukavista jutuista ja haaveet paikan vaihtamisesta unohtuivat. Kunnes sitten mies sairastui. Siitä alkoi taas uusi vaihe. 

Vietin reilun viikon sairaslomalla keräillen palasia kasaan. Mutta heti sen viikon jälkeen oli selvää että haluan jatkaa töissä käyntiä. Tarvitsin muutakin ajateltavaa ja rytmiä arkeemme. En halunnut tehdä sairaudesta elämämme keskipistettä. Ja ajattelin että lapselle tekee myös hyvää jatkaa tuttuja rutiineja ja säilyttää muitakin aikuisia elämässä kuin minä. Näillä eväin on menty tämä vuosi, 30 h / viikko töitä, lapsen hoito, omakotitalon hoito ja miehen hoito. Onneksi mies on ollut kuitenkin suhteellisen hyvässä kunnossa ja "hoito" tarkoittaa lähinnä käyttämistä paikassa A tai B, ruoan valmistusta tai kaupassa käymistä. Palloja on kuitenkin ilmassa melko monta. Huomaan olevani jälleen aika väsynyt. Jaksan kyllä kohtuudella perusasiat, mutta kaikki ylimääräinen tekeminen tuntuu kovin vaivalloiselta ja jää helposti tekemättä kokonaan. En esimerkiksi jaksa lähteä viikonloppuisin oikein minnekään. 

Työpaikalla tilanteestamme tietää vain muutama ihminen. Aluksi halusin suojella itseäni ja säilyttää työpaikan sellaisena, että voin olla siellä pelkkä itseni, siellä ei tarvitse keskustella sairaudesta. Nyt olen ehkä riittävän sinut tilanteen kanssa ja pystyisin keskustelemaan ilman tunneryöppyjä. Mutta en ole ottanut aihetta puheeksi laajemmin. Työmatkojen järjestelyjä ja välttelyjä pystyn perustelemaan vetoamalla kotona olevaan pieneen lapseen. 

Äitiyden ja sairastamisajan myötä olen oppinut priorisoimaan työtehtäviä. Olen oppinut sanomaan tarpeen tullen ei. Olen oppinut jättämään tietokoneen työpaikalle, enkä ole tehnyt yhtään ylitöitä. Ihan satunnaisia juttuja olen saattanut tehdä iltasella, mutta täysin omaehtoisesti. Olen matkustanut vähän, mutta valikoiden. Olen oppinut mielestäni terveempää työntekokulttuuria aiemman suorituskeskeisyyden ja perfektionismin sijaan. Toisaalta tuttuja ovat myöskin riittämättömyyden tunteet - en tee tarpeeksi töitä, en ole tarpeeksi läsnä lapselleni, en liiku tarpeeksi, en syö tarpeeksi, en näe ystäviä tarpeeksi enkä osaa olla tarpeeksi tukena puolisolleni. Pahimpia ovat PMS-päivät. Onneksi osaan jo tunnistaa ne, enkä välttämättä vello synkkyydessä ihan niin syvällä kuin pahimpina aikoina. Riittämättömyyden tunteeseen onneksi auttaa tekeminen ja asioiden laittaminen järjestykseen. Minun ei tarvitse olla juuri nyt "vuoden työntekijä", "Vuoden äiti", "vuoden omaishoitaja" ja kaveripiirin aktiivisin martta joka askartelee joulukortit ja pitää yhteyttä yllä. Joskus riittää vähempikin. 

Olen ollut myös kovin kiitollinen työstäni tässä tilanteessa. Ilman työnantajan joustavuutta esimerkiksi lyhyempään työaikaan, olisin ollut pulassa. Ilman vakituista työpaikkaani, koko perheemme talous olisi pulassa. 

Eteneminen uralla ei ole parin viime vuoden aikana kuitenkaan ollut mielessä. Ennen äitiyslomaa olin esimiesasemassa, mutta osittaisen hoitovapaan ja matkapäivien vähentämisen takia sovittiin, etten enää palaa kyseiseen tehtävään. Eteneminen uralla tarkoittaa minulle tällä hetkellä asiantuntijuuden syventämistä ja laajentamista. Henkilöstötehtävät olivat kyllä myös mieleisiä, mutta niissä täytyisi olla paremmin tavoitettavissa ja joustavammin käytettävissä. Juuri nyt siihen ei ole mielenkiintoa eikä kyllä voimiakaan. 

Työpaikan henkilöstöpuoli on kysynyt kuulumisiani ehkä pari kertaa tämän vuoden aikana. Aika vähän sanoisin. Neuvolassa kysyttiin miten jaksan. Ja kerrottiin, että neuvolan kautta saa vähän huonosti tällä hetkellä apuja. Sairaalassa kerrottiin diagnoosin jälkeisenä päivänä että apua saa. Mutta ei sitä ole tarjottu uudelleen. Omin voimin on onneksi tähän asti pärjätty. Toki sukulaisten ja ystävien tuella. 

Tekstin punainen lanka piti olla äitiyden ja työn yhdistäminen, mutta rönsyilyksi tämä meni. Ehkä nyt vaan taputan itseäni selkään ja totean et hyvin sä vedät. Ja koetan suhtautua tähän elämään vaan päivän kerrallaan <3