Monesta mediasta tulee viestejä ruuhkaisista vuosista ja oman ajan puutteesta. Samaistun kovasti. Pienen lapsen äitinä ja työssäkäyvänä 90 % ajasta täyttyy toisten tarpeita ja omia perustarpeita palvellessa. Se 10 % täyttyy sitten milloin milläkin ja liian usein älypuhelin kädessä.
Havahduin eräs lauantaiaamu. Olen pitkään haaveillut että saisin olla yksin kotona. Olin juuri tullut kaupasta parin kassin kanssa, mies ja poika olivat käymässä puistossa. Istuin yksin kotimme portailla. Aurinko paistoi. Ja minä istuin puhelin kourassa lukemassa blogia, jossa kirjoitettiin oman ajan puutteesta. Siinä minulla oli hetki omaa aikaa. Käytin sen lukemalla muiden ajatuksia. Sen sijaan että olisin kuunnellut omiani.
Iltaisin kun menemme nukkumaan, laitan pojan omaan sänkyynsä ja kömmin itse omaani. Odotan että poika nukahtaa. Ja selaan puhelinta. Tuon joka iltaisen rituaalin jos vaihtaisi vaikka mietiskelyyn, saisi taas rutkasti lisää sitä omaa aikaa. Välillä olen tosin tuon ajan käyttänyt mm. venyttelyyn, ihan aina se kumppani ei ole puhelin. Mutta liian usein.
Vielä muutama vuosi takaperin lueskelin useita jopa kymmeniä blogeja päivittäin. Nyt tahti on onneksi hiipunut, muutama lemppari on listalla ja niitä ei tarvitse olla lukemassa päivittäin. Blogit ovat vaihtuneet instagramiin. Sen selailu on esteetikolle inspiroivaa, mutta myös kaipuuta ja tarpeita lisäävää. Feediä toisten elämästä. Joka blokkaa kaistaa feediltä itsestäni.
Älypuhelinlakko tekisi varmaan hyvää. Taidan viritellä puhelimelleni jäähypenkin. Saan käyttää sitä vain jäähypenkin läheisyydessä, en ottaa mukaan sohvalle enkä sänkyyn. Katsotaan mitä tapahtuu itsessäni.
