Vauva on 10 kk. (Niin mikä vauva, muistuttaa enemmän taaperoa tai apinaa kaikessa kiipeilyinnostuksessaan..). Äidin mieli on hippusen verran haikea :') Pikkumies on juhannuksen ja merkkipäivänsä kunniaksi harjoitellut ilman tukea seisomista muutamia kertoja, parhaimmin tasapaino pysyy kun seisotaan huomaamatta vaivihkaan. Ja sitten pian pyllähdetään. Tänään kaukosäätimen kanssa leikkiessään taisi tehdä enkat noin 10 s seisoskelullaan. Jännästi nämä uuden oppimiset osuu lähes täsmälleen siihen kohtaan kun ikää tulee lisää täysiä kuukausia. Pikkuinen on oppinut myös kävelemään taaperokärryn kanssa. Lelulaatikko tai syöttötuoli kelpaavat nekin ajamaan rollaattorin virkaa.
Ja sitä Luonnetta löytyy, pää on kova kuin kivi ja pinna yhtä pitkä kuin äidilläkin ;) Täytyy kyllä tunnustaa että minun ja pojan tempperamentit törmää välillä pahemman kerran. Mun täytyy keksiä joku keino hillitä ja hallita itseäni paremmin ennen kuin ollaan vaikeuksissa. Korotan ääntä liian helposti. Annan huonoa esimerkkiä, pitäisi olla kärsivällisempi, pysyä rauhallisena ja päättäväisenä. Ärsyttää, että oma luonne on muuttunut äitiyden myötä tulisemmaksi. En koe olevani täysin oma itseni, koen että aiemmin mulla on ollut lehmän hermot eikä mitkään hormoniit oo päässy mielialoihin vaikuttamaan :'(
Noh, nämä on varmaankin niitä asioita, jotka kietoutuvat toisiinsa. Äkkipikaisuus, väsymys, tyytymättömyys omaan itseen ja toisinaan myös puolisoon. Avauduin aiemmin suhteen hankaluuksista. Nyt tuntuu, että meillä on mennyt paremmin. Kunnes joku pikkujuttu taas muistuttaa niistä taustalla kuhisevista hankaluuksista. Kuhina käy tietysti vain minun päässä. Mies taitaa suurimman osan ajasta olla autuaan tietämätön siitä debatista, mitä ehdin päivän aikana käydä itsekseni. Kunnes aika ajoin kaadan sen kaiken hänen päällensä kerralla (reilua or what..). Kukahan tässä suhteessa on se pahanilmanlintu.
Mulla on kyllä paha tapa hautoa asioita liikaa mielessäni, en pääse niistä yli enkä ympäri ennen kuin ne on käsitelty. En siedä konflikteja, haen niihin ratkaisuja, selityksiä, syitä ja sitten seurauksia. Vähemmästäkin pinna pääsee kiristymään. Josta kärsii sitten koko perhe. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi ottaa aikaa keskenämme, aikaa kerrankin puhua ilman että juttu keskeytyy. Aikaa haaveilla ja kertoa toisillemme mitä toivomme ja mihin olemme menossa. Mihin asioihin haluamme keskittyä ja mitä jättää vähemmälle. Sitä minä ainakin kaipaisin.
Mutta niinkuin sanoin. Meillä on nyt joka tapauksessa mennyt paremmin. Keskityn siihen ja kerään lisää sitä tukevia asioita. Pidän meitä hyvänä. Leivon vaikka pullaa ja halaan aamuin illoin. Viikkaan vaatteet laatikkoon ja voitelen leivät molemmille. Pieniä tekoja, suuria tunteita. Sitä minä toivon, sitä minun pitää vaalia.
Vauva on ihana. Hän ansaitsee onnelliset vanhemmat.
Ei minun pitänyt ihan näin syvällisesti kirjoittaa, mutta teksti halusi tulla ulos. Kiitos ja anteeksi <3