Meillä on eletty ihan tavallisia alkukesän kiireitä. On valmistujaisia ja perhejuhlia, on lahjojen hankintaa, kesäkukkien istutusta ja pihan rapsutusta. On kiireisiä työpäiviä ja oravanpyörältä tuntuvia viikkoja. Ja silloin kun ehdin hetkeksi istahtaa huomaan olevani todella väsynyt. Mutta se on sellaista väsymystä jota ei voi nukkua pois. Se helpottaa ehkä joskus, kun sallin itse itseni levähtää. Kesäloma onneksi kolkuttelee nurkan takana. Olen lomalla viisi kokonaista viikkoa.
Tämä vuosi alkoi tosiaan synkissä merkeissä, kun puoliso sai diagnoosin vakavasta syöpäsairaudesta. Se oli tammikuu ja elämä pysähtyi hetkeksi. Olin hetken sairaslomalla ja totuttelin ajatukseen. Kävin sairaalassa ja yritin hoitaa pois arjen askareita mitä en ehtisi töissä käydessä tekemään.
Aluksi tiedonjano oli valtava ja lueskelin mm. syöpäsäätiön oppaita ja keskustelupalstoja läpi. Taisi olla ensimmäinen tai toinen ilta diagnoosin jälkeen kun luin lauseen ettei sairaudesta saa tehdä elämän keskipistettä. Aluksi se ajatus tuntui raadolliselta - miten voisi muka "elää normaalisti"!? Mutta niin vain päivä päivältä tuosta lauseesta tuli lohtuni. Päätin myös jo heti alkuun etten aio perehtyä hoitojen yksityiskohtiin, verikoetuloksiin, annostuksiin jne. Minun tärkein tehtäväni on varmistaa että laps saa olla laps ja meillä kaikilla on koti, jossa perusasiat on kunnossa.
Raadollisinta tässä kaikessa minun näkökulmastani on se, että olen itse menettänyt isäni ollessani 2-vuotias. Ensimmäinen ajatus tämän kaiken keskellä oli, ettei sama kohtalo vaan voi toistua oman lapseni kohdalla. Toisaalta menetyksen kokeminen omalla kohdallani on tarkoittanut myös sitä, että on osannut katsoa asian yli. Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Kaikesta huolimatta lapseni lapsuus on tässä ja nyt ja on tärkeää vaalia sitä.
Ystävistä osa on pysynyt valitettavan etäällä. Huomaan, että asia on vaikea kohdata. Enkä voi syyttää siitä ketään, ei se helppoa ole meillekään. Meillä vain ei ole vaihtoehtoja. Apuja olen saanut eniten sukulaisilta ja sisaruksilta. Olen tosi huono pyytämään apua. Ehkä ystäviltäkin sitä olisi tarjolla, jos vain osaisin sen tarpeen tunnustaa.
Eilen kuulin sanat, tuttuakin tutummat - kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Joten kai me jaksamme. Minähän kannan taakkaa vain osittain. Puolisoni on myrskyn silmässä.
Se sairaus sitten - sitä on hoidettu ja hoidetaan edelleen. Nyt ollaan sellaisessa vaiheessa, jossa suurimmat toimenpiteet ovat toivottavasti takana päin ja edessä on pitkä kuntoutuminen. Siihen tarvitaan paljon aikaa, kärsivällisyyttä ja rakkautta. Ehkä näistä palasista rakennetaan vielä jotain uutta ja entistä kauniimpaa.