Pitkästä aikaa. Kesä ei mennyt niin kuin ajattelin, mutta siitäkin selvittiin. Loma-asiat jäivät tekemättä, päällimmäinen fiilis kesästä oli huoli ja väsymys. Tällä kertaa teki hyvää mennä töihin lepäämään ja keskittymään jälleen numeroihin. Huoli ihmisistä on ihan toista luokkaa kuin huoli numeroista. Töihin paluu teki hyvää, arki alkoi jälleen jäsentyä. Oli taas helpompi valita mikä on tärkeää ja mikä ei. Mihin omat voimat riittää ja mihin ei.
Omat harrastukset on jääneet tän kaiken painin keskellä aivan taka-alalle. Kävin treeneissä viimeksi toukokuussa. Alle 5 kertaa kävin lenkillä tai pyöräilemässä kesän aikana. Syksyn hiipiessä päätin, että on pakko raahautua taas liikkeelle. Mikään muu ei toimi vastaavana lääkkeenä kuin liikunta. Aloitin työmatkapyöräilyn. Luultavasti ensimmäisen räntäsateen koittaessa vaihdan auton rattiin, mutta parempi edes hetken innostus kuin pelkkä sohvalöhöily.
Laps on ihana. Kesälomalla me otettiin taas voimakkaasti yhteen. Rajoja koeteltiin toden teolla. Mutta nyt palaset ovat taas hetken paikoillaan. Minä ja poika, voimakastahtoisia molemmat. Ihme olisi jos ei yhtään kolisisi.
Olen alkanut ajatella itseäni yksinhuoltajana. Toinen on yksin sairauden kanssa, minä pojan kanssa. Perheemme palaset ei vaan sovi nyt yhteen. Mä en pysty sellaiseen omaishoitajuuteen mitä tilanne vaatisi. Valitsen ennemmin itseni ja lapseni. Tän pitkän matkan jälkeen on pakko tehdä jo omia valintoja. Ei se tietenkään tarkoita toisen hylkäämistä. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi loputtomiin asettaa muita itsensä (ja lapsensa) edelle. Nyt on näin. Viikon päästä voi olla toisin. Mutta juuri nyt minä tarvitsen etäisyyttä.
Poikanen nukkuu sohvalla. Maalasin makuuhuoneen nurkkia ja käry ei ehtinyt hälvetä. Syys on tullut, sen huomaa kun tekee mieli sytyttää kynttilöitä ja pöyhiä sisustustyynyjä <3
