"Nyt jos kestät tämän vuoden
Niin on seuraava jos kestät sen Niin kestät sitten varmaan vielä yhden"
Se kesti melkein kuusi vuotta. Suhde lapseni isään. Puolivälissä olin jo luovuttaa. Kunnes sairaus muutti arkemme. Sen ehdoilla kestimme vielä kaksi vuotta.
"Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on
Sillan päästä sillan päähän
Jos sen kulkee läpi päivittäin"
Kuljin matkan tästä sairaalaan riittävän monta kertaa. Sydämessä asui toivo ja pelko. Ensimmäinen hiipui jälkimmäisen alla. Se ei ollut luovuttamista. Se oli tosiasioiden hyväksymistä. Hidasta luopumista. Kädestä pitämistä viimeiseen sanaan, katseeseen ja henkäykseen saakka. Pelko muuttui suruksi.
Mutta suru on pidemmän päälle pelkoa helpompi kantaa. Pelko lamauttaa. Suru muuttuu ajan myötä ikäväksi ja luovuttaa hiljalleen taas tilaa elämälle.
"Kampaa tukkas, etsi mekko
Laita stereoista soimaan
Jotain miellyttävää musiikkia"
Elämässä on uusi vaihe. Vaihe jossa olen yhtä aikaa surullinen mutta niin kiitollinen elämästä. Vaihe jossa etsin palasia itsestäni. Mietin missä se nainen on ollut. Tällainenko hän olikin rentoutuneena ja iloisena?
"Nyt se jätkä lähestyy
Pyytää sua tanssimaan
Ja se katsois varmaan mielellään sua silmiin"
Elämässä on todellakin uusi vaihe. Mietin haluaako joku tosiaan katsoa minua silmiin ja silittää päätä? Tällaistako on kun ei tarvitsekaan pärjätä yksin?
"Ja jos tanssit, tanssi kunnolla
Ja tanssi niin kuin nainen
Älä laske askeleitas, anna mennä"
Vielä en osaa kohtaa "anna mennä". Mutta ehkä joku päivä. Nyt on hyvä näin.
