Uusia juttuja

Tämä vuosi on ollut loppujen lopuksi hyvä. 

Toisaalta tämä vuosi on tarkoittanut pitkiä jäähyväisiä, paljon käytännön järjestelyjä ja byrokratian kiemuroita. Kun perillisenä on alaikäinen, mikään ei toimi suoraviivaisesti ilman kahtatoista liitettä. Pitkillä jäähyväisillä tarkoitan, että olen käsitellyt entisen puolison sairastamisaikaa näin vuoden jälkikäteen. Vuodenajat ovat muistuttaneet, mitä kävimmekään läpi viime vuonna samaan aikaan. Usein aamujen työmatkalla olen kuivannut kyyneliä. Työstänyt sitä surua ja tuskaa, jota sairastamisen aikaan jouduin tukahduttamaan pinnan alle. Kun toinen sairasti, oli tärkein asusteeni karusti ilmaistuna tsemppinaamari. Aamuisin tsemppinaamari päälle ja oravanpyörään. Ilman näkyvyyttä huomisesta. Naamari päässä töihin, päiväkotiin, sairaalaan. Kyllä tämä tästä -itselleni vakuutellen. 

Tämän vuoden olen saanut elää ilman naamaria. Nauttien, voimia keräten ja ollen kiitollinen omasta elämästä. Elämä on nyt itseni näköistä. On ihanaa elää normaalia arkea. Uskaltaa suunnitella asioita ilman elämän suurimpia pelkopeikkoja koko ajan olkapäällä. Lapsen isän kannalta se pahin pelko on toteutunut. Mutta silti minun ja meidän elämä jatkuu. Ja elämä voi silti olla hyvää. 

Tämä vuosi on avannut uusia ovia. Työnkuva muuttui, vastuuta on hieman lisää ja pidän kovasti muutoksesta. Minulla on myös paremmin voimavaroja työkuorman ja ajoittaisen stressin sietämiseen. 

Uutta on myös parisuhde ja sen mukana pian lisäksi uusi osoite ja uusi perhe. Paljon paljon harppauksia, mutta suunta tuntuu oikealta. Elämä on itseni näköistä nyt. 

Lapsi on selvinnyt surun käsittelystä varsin hyvin. Hän on ollut lopulta paljon tasapainoisempi nyt kuin esimerkiksi vuosi takaperin. Eli tsemppinaamarista huolimatta viime vuoden stressitasoni on varmasti vaikuttanut myös lapsen hyvinvointiin. En sitä silloin ymmärtänyt. Mutta jälkeen päin ajatellen se on varmasti ollut väistämätöntä. Lapsi on hyvin kiintynyt minuun. Kertoo minulle usein, että "äiti on paras ja ihanin". "Äiti minulla on aina ikävä kun en näe sinua". Lapsi on nyt nauravainen, lauleskeleva, tutkiva ja rohkea. Myös pohtiva ja empaattinen, hellyyttä osoittava ja neuvotteleva. Ihana 5-vuotias. 

Minun kesä

Risukasaan paistaa välillä aurinko. On kesä ja loma. On hetkiä itselle. On hetkiä lapselle. On hetkiä läheisille. 

Lehdistä voi usein lukea miten elämässä päästään vaikeuksien kautta voittoon ja menestykseen. Vastoinkäymiset ei tee tätä risukasaa sen jalommaksi tai paremmaksi ihmiseksi kuin muitakaan. Mutta vastoinkäymiset eivät ole saaneet mua katkeroitumaan. Pikemminkin kypsymään ja herkistymään. Olemaan kiitollinen. Hellittämään otetta näennäisestä ratista ja ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on. Elämänmakuisena. 

Kaiken tämän jälkeen olen luvannut olla hyvä itseäni kohtaan. En ole sen parempi ihminen kuin ennenkään, mutta lempeämpi itselleni. 

Välillä suru nostaa kyyneleet silmiin. Kuinka toivoisinkaan että lapsen isä saisi kokea tämän kesän, lapsen sorahtavan R-kirjaimen, apurattailta pois opettelun ja ne tahmaiset halaukset leikkipuistoreissun jälkeen. Kuinka toivoisin, että lapseni saisi kokea läsnäolevan isän. 

Jäin itsekin siitä paitsi, oma isäni menehtyi kun olin 2-vuotias. Välillä tämä sukupolvien välinen kohtalon toistuminen kummastuttaa. Kuinka näin voi käydä meille molemmille? Jos näin on käynyt kahdesti, voiko huono tuuri vieläkin jatkua? Suojeleeko kokemus tulevaisuuden uhilta? Uskallanko enää haaveilla perheestä? 

Välillä pelot ja kysymykset nostavat päätään. Pääosin jaksan olla kiitollinen ja onnellinen elämästä. Kaikesta huolimatta. 

Cheers kesälle, cheers elämälle. 

Eipä tiennyt tyttö

Ensimmäisessä omassa kodissa vuosituhannen alussa muistan kuunnelleeni radiota aamuisin ennen kouluun lähtöä ja diganneeni otsikon kappaleesta. Eipä tiennyt tyttö silloin elämästä mitään. Ei tiedä tänäänkään sen enempää, mutta onneksi niin.

"Nyt jos kestät tämän vuoden
Niin on seuraava jos kestät sen Niin kestät sitten varmaan vielä yhden"

Se kesti melkein kuusi vuotta. Suhde lapseni isään. Puolivälissä olin jo luovuttaa. Kunnes sairaus muutti arkemme. Sen ehdoilla kestimme vielä kaksi vuotta. 

"Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on Sillan päästä sillan päähän Jos sen kulkee läpi päivittäin"

Kuljin matkan tästä sairaalaan riittävän monta kertaa. Sydämessä asui toivo ja pelko. Ensimmäinen hiipui jälkimmäisen alla. Se ei ollut luovuttamista. Se oli tosiasioiden hyväksymistä. Hidasta luopumista. Kädestä pitämistä viimeiseen sanaan, katseeseen ja henkäykseen saakka. Pelko muuttui suruksi. 

Mutta suru on pidemmän päälle pelkoa helpompi kantaa. Pelko lamauttaa. Suru muuttuu ajan myötä ikäväksi ja luovuttaa hiljalleen taas tilaa elämälle. 

"Kampaa tukkas, etsi mekko Laita stereoista soimaan Jotain miellyttävää musiikkia"

Elämässä on uusi vaihe. Vaihe jossa olen yhtä aikaa surullinen mutta niin kiitollinen elämästä. Vaihe jossa etsin palasia itsestäni. Mietin missä se nainen on ollut. Tällainenko hän olikin rentoutuneena ja iloisena? 

"Nyt se jätkä lähestyy Pyytää sua tanssimaan Ja se katsois varmaan mielellään sua silmiin"

Elämässä on todellakin uusi vaihe. Mietin haluaako joku tosiaan katsoa minua silmiin ja silittää päätä? Tällaistako on kun ei tarvitsekaan pärjätä yksin? 

"Ja jos tanssit, tanssi kunnolla Ja tanssi niin kuin nainen Älä laske askeleitas, anna mennä"

Vielä en osaa kohtaa "anna mennä". Mutta ehkä joku päivä. Nyt on hyvä näin. 

PIeni urhea nainen

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. 

Eeva Kilpi