Minun kesä

Risukasaan paistaa välillä aurinko. On kesä ja loma. On hetkiä itselle. On hetkiä lapselle. On hetkiä läheisille. 

Lehdistä voi usein lukea miten elämässä päästään vaikeuksien kautta voittoon ja menestykseen. Vastoinkäymiset ei tee tätä risukasaa sen jalommaksi tai paremmaksi ihmiseksi kuin muitakaan. Mutta vastoinkäymiset eivät ole saaneet mua katkeroitumaan. Pikemminkin kypsymään ja herkistymään. Olemaan kiitollinen. Hellittämään otetta näennäisestä ratista ja ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se on. Elämänmakuisena. 

Kaiken tämän jälkeen olen luvannut olla hyvä itseäni kohtaan. En ole sen parempi ihminen kuin ennenkään, mutta lempeämpi itselleni. 

Välillä suru nostaa kyyneleet silmiin. Kuinka toivoisinkaan että lapsen isä saisi kokea tämän kesän, lapsen sorahtavan R-kirjaimen, apurattailta pois opettelun ja ne tahmaiset halaukset leikkipuistoreissun jälkeen. Kuinka toivoisin, että lapseni saisi kokea läsnäolevan isän. 

Jäin itsekin siitä paitsi, oma isäni menehtyi kun olin 2-vuotias. Välillä tämä sukupolvien välinen kohtalon toistuminen kummastuttaa. Kuinka näin voi käydä meille molemmille? Jos näin on käynyt kahdesti, voiko huono tuuri vieläkin jatkua? Suojeleeko kokemus tulevaisuuden uhilta? Uskallanko enää haaveilla perheestä? 

Välillä pelot ja kysymykset nostavat päätään. Pääosin jaksan olla kiitollinen ja onnellinen elämästä. Kaikesta huolimatta. 

Cheers kesälle, cheers elämälle. 

Eipä tiennyt tyttö

Ensimmäisessä omassa kodissa vuosituhannen alussa muistan kuunnelleeni radiota aamuisin ennen kouluun lähtöä ja diganneeni otsikon kappaleesta. Eipä tiennyt tyttö silloin elämästä mitään. Ei tiedä tänäänkään sen enempää, mutta onneksi niin.

"Nyt jos kestät tämän vuoden
Niin on seuraava jos kestät sen Niin kestät sitten varmaan vielä yhden"

Se kesti melkein kuusi vuotta. Suhde lapseni isään. Puolivälissä olin jo luovuttaa. Kunnes sairaus muutti arkemme. Sen ehdoilla kestimme vielä kaksi vuotta. 

"Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on Sillan päästä sillan päähän Jos sen kulkee läpi päivittäin"

Kuljin matkan tästä sairaalaan riittävän monta kertaa. Sydämessä asui toivo ja pelko. Ensimmäinen hiipui jälkimmäisen alla. Se ei ollut luovuttamista. Se oli tosiasioiden hyväksymistä. Hidasta luopumista. Kädestä pitämistä viimeiseen sanaan, katseeseen ja henkäykseen saakka. Pelko muuttui suruksi. 

Mutta suru on pidemmän päälle pelkoa helpompi kantaa. Pelko lamauttaa. Suru muuttuu ajan myötä ikäväksi ja luovuttaa hiljalleen taas tilaa elämälle. 

"Kampaa tukkas, etsi mekko Laita stereoista soimaan Jotain miellyttävää musiikkia"

Elämässä on uusi vaihe. Vaihe jossa olen yhtä aikaa surullinen mutta niin kiitollinen elämästä. Vaihe jossa etsin palasia itsestäni. Mietin missä se nainen on ollut. Tällainenko hän olikin rentoutuneena ja iloisena? 

"Nyt se jätkä lähestyy Pyytää sua tanssimaan Ja se katsois varmaan mielellään sua silmiin"

Elämässä on todellakin uusi vaihe. Mietin haluaako joku tosiaan katsoa minua silmiin ja silittää päätä? Tällaistako on kun ei tarvitsekaan pärjätä yksin? 

"Ja jos tanssit, tanssi kunnolla Ja tanssi niin kuin nainen Älä laske askeleitas, anna mennä"

Vielä en osaa kohtaa "anna mennä". Mutta ehkä joku päivä. Nyt on hyvä näin. 

PIeni urhea nainen

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. 

Eeva Kilpi

Vuosi 2016

En vielä tiedä mitä kaikkea vuosi 2016 tuo tullessaan. Niin monta yllätystä, iloista ja surullista on siihen mahtunut. En uskalla vielä summata sitä kaikkea. Välillä koen, että elämä kantaa. Välillä lyyhistyn taakan ja epävarmuuden alla. Jos vuosi 2015 oli vaikea, tämä on ollut vielä vaikeampi. Toisaalta, olen ollut lähempänä itseäni. Olen ollut tietoinen valinnoistani, tunteistani ja prioriteeteistani. Ja muistanut loppuvuotta kohden myös itseäni. Olen puolustanut itseäni, olen taputtanut itseäni olalle, olen lohduttanut ja kuunnellut, olen sallinut itseni olla ja antanut itselleni anteeksi. Sekä luvannut itselleni ainakin 10 joululahjaa. 

Laps on pääasiassa iloinen ja reipas 4-vuotias. Välillä unohdan miten pieni 4-vuotias vielä onkaan, välillä vaadin kohtuuttomia, kaadan omaa väsymystäni lapsen kannettavaksi. Välillä olen malliäiti, vien ulos ja puistoon ja harrastamaan, tapaamaan ystäviä. Sekä minulla että pojalla taitaa olla vain kaksi vaihdetta, joko täysillä tai sitten ei ollenkaan. Parhaita hetkiä kotona ovat illat iltapesujen jälkeen kun ollaan vielä hetki rauhassa. Tänään laps käpertyi saunatakissaan sohvan nurkkaan kokoamaan palapeliä, siinä on se hetki, siinä olimme läsnä. Päivän kinastelut ja kiireet unohtuivat. 

Elämä on opettanut moneen otteeseen. Vain hetki kerrallaan se kaikki on otettava ja vastaanotettava. 

Odotan uutta vuotta ja joulunaikaa. Hetkeä pysähtyä ja summata asioita. Hetkeä miettiä uusia suuntia, kuunnella taas hetki itseään. Tänä vuonna olen ollut niin joustava että melkein oksettaa. Ensi vuonna olen itsekkäämpi.

edit. Hyvää joulua ja kaikkea hyvää uudelle vuodelle jos joku täällä käy vielä kurkistelemassa :)