Eipä tiennyt tyttö

Ensimmäisessä omassa kodissa vuosituhannen alussa muistan kuunnelleeni radiota aamuisin ennen kouluun lähtöä ja diganneeni otsikon kappaleesta. Eipä tiennyt tyttö silloin elämästä mitään. Ei tiedä tänäänkään sen enempää, mutta onneksi niin.

"Nyt jos kestät tämän vuoden
Niin on seuraava jos kestät sen Niin kestät sitten varmaan vielä yhden"

Se kesti melkein kuusi vuotta. Suhde lapseni isään. Puolivälissä olin jo luovuttaa. Kunnes sairaus muutti arkemme. Sen ehdoilla kestimme vielä kaksi vuotta. 

"Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on Sillan päästä sillan päähän Jos sen kulkee läpi päivittäin"

Kuljin matkan tästä sairaalaan riittävän monta kertaa. Sydämessä asui toivo ja pelko. Ensimmäinen hiipui jälkimmäisen alla. Se ei ollut luovuttamista. Se oli tosiasioiden hyväksymistä. Hidasta luopumista. Kädestä pitämistä viimeiseen sanaan, katseeseen ja henkäykseen saakka. Pelko muuttui suruksi. 

Mutta suru on pidemmän päälle pelkoa helpompi kantaa. Pelko lamauttaa. Suru muuttuu ajan myötä ikäväksi ja luovuttaa hiljalleen taas tilaa elämälle. 

"Kampaa tukkas, etsi mekko Laita stereoista soimaan Jotain miellyttävää musiikkia"

Elämässä on uusi vaihe. Vaihe jossa olen yhtä aikaa surullinen mutta niin kiitollinen elämästä. Vaihe jossa etsin palasia itsestäni. Mietin missä se nainen on ollut. Tällainenko hän olikin rentoutuneena ja iloisena? 

"Nyt se jätkä lähestyy Pyytää sua tanssimaan Ja se katsois varmaan mielellään sua silmiin"

Elämässä on todellakin uusi vaihe. Mietin haluaako joku tosiaan katsoa minua silmiin ja silittää päätä? Tällaistako on kun ei tarvitsekaan pärjätä yksin? 

"Ja jos tanssit, tanssi kunnolla Ja tanssi niin kuin nainen Älä laske askeleitas, anna mennä"

Vielä en osaa kohtaa "anna mennä". Mutta ehkä joku päivä. Nyt on hyvä näin. 

PIeni urhea nainen

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:
Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun. 

Eeva Kilpi

Vuosi 2016

En vielä tiedä mitä kaikkea vuosi 2016 tuo tullessaan. Niin monta yllätystä, iloista ja surullista on siihen mahtunut. En uskalla vielä summata sitä kaikkea. Välillä koen, että elämä kantaa. Välillä lyyhistyn taakan ja epävarmuuden alla. Jos vuosi 2015 oli vaikea, tämä on ollut vielä vaikeampi. Toisaalta, olen ollut lähempänä itseäni. Olen ollut tietoinen valinnoistani, tunteistani ja prioriteeteistani. Ja muistanut loppuvuotta kohden myös itseäni. Olen puolustanut itseäni, olen taputtanut itseäni olalle, olen lohduttanut ja kuunnellut, olen sallinut itseni olla ja antanut itselleni anteeksi. Sekä luvannut itselleni ainakin 10 joululahjaa. 

Laps on pääasiassa iloinen ja reipas 4-vuotias. Välillä unohdan miten pieni 4-vuotias vielä onkaan, välillä vaadin kohtuuttomia, kaadan omaa väsymystäni lapsen kannettavaksi. Välillä olen malliäiti, vien ulos ja puistoon ja harrastamaan, tapaamaan ystäviä. Sekä minulla että pojalla taitaa olla vain kaksi vaihdetta, joko täysillä tai sitten ei ollenkaan. Parhaita hetkiä kotona ovat illat iltapesujen jälkeen kun ollaan vielä hetki rauhassa. Tänään laps käpertyi saunatakissaan sohvan nurkkaan kokoamaan palapeliä, siinä on se hetki, siinä olimme läsnä. Päivän kinastelut ja kiireet unohtuivat. 

Elämä on opettanut moneen otteeseen. Vain hetki kerrallaan se kaikki on otettava ja vastaanotettava. 

Odotan uutta vuotta ja joulunaikaa. Hetkeä pysähtyä ja summata asioita. Hetkeä miettiä uusia suuntia, kuunnella taas hetki itseään. Tänä vuonna olen ollut niin joustava että melkein oksettaa. Ensi vuonna olen itsekkäämpi.

edit. Hyvää joulua ja kaikkea hyvää uudelle vuodelle jos joku täällä käy vielä kurkistelemassa :) 

Syys

Pitkästä aikaa. Kesä ei mennyt niin kuin ajattelin, mutta siitäkin selvittiin. Loma-asiat jäivät tekemättä, päällimmäinen fiilis kesästä oli huoli ja väsymys. Tällä kertaa teki hyvää mennä töihin lepäämään ja keskittymään jälleen numeroihin. Huoli ihmisistä on ihan toista luokkaa kuin huoli numeroista. Töihin paluu teki hyvää, arki alkoi jälleen jäsentyä. Oli taas helpompi valita mikä on tärkeää ja mikä ei. Mihin omat voimat riittää ja mihin ei. 

Omat harrastukset on jääneet tän kaiken painin keskellä aivan taka-alalle. Kävin treeneissä viimeksi toukokuussa. Alle 5 kertaa kävin lenkillä tai pyöräilemässä kesän aikana. Syksyn hiipiessä päätin, että on pakko raahautua taas liikkeelle. Mikään muu ei toimi vastaavana lääkkeenä kuin liikunta. Aloitin työmatkapyöräilyn. Luultavasti ensimmäisen räntäsateen koittaessa vaihdan auton rattiin, mutta parempi edes hetken innostus kuin pelkkä sohvalöhöily. 

Laps on ihana. Kesälomalla me otettiin taas voimakkaasti yhteen. Rajoja koeteltiin toden teolla. Mutta nyt palaset ovat taas hetken paikoillaan. Minä ja poika, voimakastahtoisia molemmat. Ihme olisi jos ei yhtään kolisisi. 

Olen alkanut ajatella itseäni yksinhuoltajana. Toinen on yksin sairauden kanssa, minä pojan kanssa. Perheemme palaset ei vaan sovi nyt yhteen. Mä en pysty sellaiseen omaishoitajuuteen mitä tilanne vaatisi. Valitsen ennemmin itseni ja lapseni. Tän pitkän matkan jälkeen on pakko tehdä jo omia valintoja. Ei se tietenkään tarkoita toisen hylkäämistä. Se tarkoittaa sitä, että kukaan meistä ei voi loputtomiin asettaa muita itsensä (ja lapsensa) edelle. Nyt on näin. Viikon päästä voi olla toisin. Mutta juuri nyt minä tarvitsen etäisyyttä.  

Poikanen nukkuu sohvalla. Maalasin makuuhuoneen nurkkia ja käry ei ehtinyt hälvetä. Syys on tullut, sen huomaa kun tekee mieli sytyttää kynttilöitä ja pöyhiä sisustustyynyjä <3