Kesän kynnyksellä

Kesän kynnyksellä on aivan mielettömän ihana olla. Piha heräilee pikkuhiljaa, saa taas upottaa kädet maahan ja opetella puutarhan hoitoa <3 Tulen kesä kesältä hihhulimmaksi, varmaan meillä on pian joku autiotila lampaineen ja kanoineen. Nyt meillä on noin 3 x 6 m kasvimaa, 10 marjapensasta, 10 m rivi vatukkoa ja muutama perinteikäs perennapenkki. Alkuun innoistuin vain hyötykasveista, mutta nyt olen koukuttunut pikkuhiljaa myös koristekasvien pariin. Tarttis vaan lisää tilaa sekä pihaan että kalenteriin, jotta ehtisi toteuttaa kaikki puutarhaunelmat :D

Oltiin lapsosen kanssa viikon totaalilomalla. Teki niiiin hyvää. Varasin saman tien uuden loman syksylle. Ja kesälomaankin on vain kuukausi aikaa. Tämä on todellakin paras aika vuodesta <3

Tässä kesän kynnyksellä laps vaihtaa myös hoitopaikkaa. Siirrymme perhepäivähoidosta päiväkotiin ihan piakkoin. En ole oikein ehtinyt jännittää koko muutosta. Poikakaan ei ole kovin puhunut aiheesta, vaikka kyllä tiedostaa muutoksen. Ajantaju ei kuitenkaan ole vielä niin kehittynyt että kannattaisi laskea öitä. On kuitenkin keskusteltu muutoksesta ja mitä se tarkoittaa, käyty katsomassa tarhaa ja ajettu ohi harva se päivä. Luulen että tämä on hyvä suunta, niin pienelle kuin meille isoillekin. 

Poika täyttää kesän lopulla 4 vuotta. Näin neljän vuoden kynnyksellä voi jo hieman huokaista helpotuksesta, meillä on kovin reipas 3,5-vuotias. Kun pukemiset, syömiset ja vessatohinat onnistuu itsenäisesti, tarvitaan äitiä enää vain vastaamaan niihin noin 4678 kysymykseen päivässä. Kuten että mistä vauvat tulee? Miksi pojilla on pippeli? Miksi tuo tyttö kävelee tuonne päin? Miksi tuo sanoin noin? Äiti miksi tuo tööttäsi? Mitä varten? Tiedätpäs! 

Päivisin poika tosiaan hoitaa vessatohinat itsekseen, mutta yövaipasta ei ole päästy eroon. Sen huomion olen tehnyt, että loma-aikaan yövaippa on yleensä kuiva, mutta arkisin ei. Esimerkiksi viikon mittaisella lomallamme, kaikki yöt olivat kuivia. Viime yönä (ma-ti) poika kasteli ensin oman sänkynsä ja aamulla vielä minun sängyn, vaipasta huolimatta. Onko meidän arki niin rasittavaa, että poika ei saa illalla rakkoa tyhjennettyä ja rentoutuu vasta unessa !? En usko että tämä selittyy pelkästään syömisten tai juomisten määrällä. Huoh. Mutta ilmeisesti yökastelu on vielä tässä kohtaa ihan normaalia eikä siihen auta kuin aika .. 

Oma aika

Monesta mediasta tulee viestejä ruuhkaisista vuosista ja oman ajan puutteesta. Samaistun kovasti. Pienen lapsen äitinä ja työssäkäyvänä 90 % ajasta täyttyy toisten tarpeita ja omia perustarpeita palvellessa. Se 10 % täyttyy sitten milloin milläkin ja liian usein älypuhelin kädessä. 

Havahduin eräs lauantaiaamu. Olen pitkään haaveillut että saisin olla yksin kotona. Olin juuri tullut kaupasta parin kassin kanssa, mies ja poika olivat käymässä puistossa. Istuin yksin kotimme portailla. Aurinko paistoi. Ja minä istuin puhelin kourassa lukemassa blogia, jossa kirjoitettiin oman ajan puutteesta. Siinä minulla oli hetki omaa aikaa. Käytin sen lukemalla muiden ajatuksia. Sen sijaan että olisin kuunnellut omiani. 

Iltaisin kun menemme nukkumaan, laitan pojan omaan sänkyynsä ja kömmin itse omaani. Odotan että poika nukahtaa. Ja selaan puhelinta. Tuon joka iltaisen rituaalin jos vaihtaisi vaikka mietiskelyyn, saisi taas rutkasti lisää sitä omaa aikaa. Välillä olen tosin tuon ajan käyttänyt mm. venyttelyyn, ihan aina se kumppani ei ole puhelin. Mutta liian usein. 

Vielä muutama vuosi takaperin lueskelin useita jopa kymmeniä blogeja päivittäin. Nyt tahti on onneksi hiipunut, muutama lemppari on listalla ja niitä ei tarvitse olla lukemassa päivittäin. Blogit ovat vaihtuneet instagramiin. Sen selailu on esteetikolle inspiroivaa, mutta myös kaipuuta ja tarpeita lisäävää. Feediä toisten elämästä. Joka blokkaa kaistaa feediltä itsestäni. 

Älypuhelinlakko tekisi varmaan hyvää. Taidan viritellä puhelimelleni jäähypenkin. Saan käyttää sitä vain jäähypenkin läheisyydessä, en ottaa mukaan sohvalle enkä sänkyyn. Katsotaan mitä tapahtuu itsessäni. 

Ystävyys

Tänään ei ole ystävänpäivä. Tänään minulla on suru puserossa. Pitkä viikonloppu edessä ja mies sairaalassa. Minä ja laps kahden, eikä yhtään voimia lähteä matkalle esim. mummolaan. Istun ja mietin ystäviäni ja sitä miten ihmeessä kaikkien elämä on niin kiireistä ettei ystäville jää aikaa. Silloin joskus vannottiin, friends forever ja kukaan mies ei pääse meidän väliin. Eihän ne miehet siinä välissä olekaan, vaan kilometrit, harrastukset, kotityöt, palkkatyöt, lasten harrastukset tai kissanristiäiset. Mutta entä ne ystävät, mihin väliin ne laitetaan kun pitäisi laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Kysynpä vaan. 

Ostin lapselle uuden lelun pääsiäisen kunniaksi. Laps oli iloinen ja touhuissaan. Itselleni ostin irtokarkkeja ja naisten lehden. Me ei syödä pääsiäisenä lammasta, me syödään rahkaa. Kahdestaan. 

Onnen murusia

Hei helmikuu. Kiitos että palasit talvitunnelmiin. Tänään ulkona näyttää talven ihmemaalta ja kotona on rauha. Ehdittiin viikko pari takaperin sairastaa kunnon influenssa, koko porukka. Sen jälkeinen elämä on tuntunut mukavalta, sairastelun ja itsesäälissä kieriskelyn jälkeen on mahtavaa ihan vaan käydä ulkona ja pukea päälleen muutakin kuin pyjama. 

Töissä mua on pitkään kiusannut yksi projekti ja aihepiiri, jonka kanssa olen seilannut laidasta laitaan. Välillä se aihe selättää mut ihan täysin enkä koskaan koe pääseväni työn tekemisen kannalta riittävälle ymmärryksen tasolle. Toisinaan taas tsemppaan itseäni ajattelemalla et kuka muu muka tämän tekisi paremmin. Lueskelin sairastaessa muutaman sivun Salaisuus -kirjaa. Ja se muistutti mua asennoitumisen ihmeestä. 

Jos mä ajattelen koko ajan projektiani siltä kantilta, etten pysty siihen ja heitän hanskat tiskiin, niin todennäköisesti tulee käymään. Jos taas valan itseeni uskoa, että työ valmisuu, niin todennäköisesti tulee käymään. Tällä optimistisella asenteella viime päivät ovat menneet aiheen parissa kuin siivillä. Ihan kuin olisin avannut jonkun oven aivoissani ja lopulta saanut tiedon murusia ja palasia liitettyä toisiina. Ihan vaan itseeni uskomalla. 

Toinen ajatusleikki on koskenut äitiyttä. Olen miettinyt, että millainen äiti haluan olla ja millaista mallia ja tunnemaisemaa haluan lapseni arkeen maalata. Olen ollut väsynyt äiti. Ei se mitään, koska kaikki väsyvät joskus. Mutta en halua siitä arkeemme jatkuvaa olotilaa. Olen tsempannut itseäni ajattelemalla että olen onnellinen äiti. Tapahtui mitä tahansa niin tunteidenja tilanteiden pohjana tulisi olla onni, ei pelko, eikä mikään muukaan. Sekin on auttanut. Ihmeellinen tuo ajatuksen voima. 

Edellä mainittujen ajatusten kanssa sinuiksi tuleminen tuskin olisi tapahtunut ilman tuota reilun viikon sairastelujaksoa. Silloin ei jaksanut eikä voinut tehdä mitään muutakaan, kuin olla ja kuulostella. 

Onnesta ja pelosta sen verran, että pelkään ihan mahdottomasti lapsen sairastamista. Siis vakavaa sairastamista. Miehen kokemusten kautta vastaan on tullut monen monta syöpätarinaa, mutta lapsia koskevat olen päättäväisesti ohittanut. Ei pysty, ei kykene. Tänään silmät sumeana luin lehdestä tarinan lapsesta. Se oli onneksi onnellinen tarina. Sen jälkeen ymmärsin että minä ihan oikeasti pelkään että joudun kohtaamaan vielä senkin murheen. En haluaisi ajatella sitä, mutten myöskään pelätä näin lamaannuttavan paljon. Olisi hienoa uskotella itselleen, että läheisen sairastaminen jotenkin suojaisi siltä että kukaan muu läheinen ei sairastu. Eihän salama koskaan iske kahta kertaan samaan paikkaan, right? Mutta ei se niin mene. On hyväksyttävä että niin voi käydä. Kenelle tahansa. Minulle, lapselleni, ystäville, sukulaisille tai naapurille. Kukaan ei ole elämän käänteille immuuni. 

Tästä päästään takaisin siihen, että olen kiitollinen ja onnellinen äiti. Että me ollaan me. 

Sängystä kuuluu "oi joi joi, minä unohdin lukita oven" sanoi Niisku. Laps on herännyt päiväuniltaan <3