Oma aika

Monesta mediasta tulee viestejä ruuhkaisista vuosista ja oman ajan puutteesta. Samaistun kovasti. Pienen lapsen äitinä ja työssäkäyvänä 90 % ajasta täyttyy toisten tarpeita ja omia perustarpeita palvellessa. Se 10 % täyttyy sitten milloin milläkin ja liian usein älypuhelin kädessä. 

Havahduin eräs lauantaiaamu. Olen pitkään haaveillut että saisin olla yksin kotona. Olin juuri tullut kaupasta parin kassin kanssa, mies ja poika olivat käymässä puistossa. Istuin yksin kotimme portailla. Aurinko paistoi. Ja minä istuin puhelin kourassa lukemassa blogia, jossa kirjoitettiin oman ajan puutteesta. Siinä minulla oli hetki omaa aikaa. Käytin sen lukemalla muiden ajatuksia. Sen sijaan että olisin kuunnellut omiani. 

Iltaisin kun menemme nukkumaan, laitan pojan omaan sänkyynsä ja kömmin itse omaani. Odotan että poika nukahtaa. Ja selaan puhelinta. Tuon joka iltaisen rituaalin jos vaihtaisi vaikka mietiskelyyn, saisi taas rutkasti lisää sitä omaa aikaa. Välillä olen tosin tuon ajan käyttänyt mm. venyttelyyn, ihan aina se kumppani ei ole puhelin. Mutta liian usein. 

Vielä muutama vuosi takaperin lueskelin useita jopa kymmeniä blogeja päivittäin. Nyt tahti on onneksi hiipunut, muutama lemppari on listalla ja niitä ei tarvitse olla lukemassa päivittäin. Blogit ovat vaihtuneet instagramiin. Sen selailu on esteetikolle inspiroivaa, mutta myös kaipuuta ja tarpeita lisäävää. Feediä toisten elämästä. Joka blokkaa kaistaa feediltä itsestäni. 

Älypuhelinlakko tekisi varmaan hyvää. Taidan viritellä puhelimelleni jäähypenkin. Saan käyttää sitä vain jäähypenkin läheisyydessä, en ottaa mukaan sohvalle enkä sänkyyn. Katsotaan mitä tapahtuu itsessäni. 

Ystävyys

Tänään ei ole ystävänpäivä. Tänään minulla on suru puserossa. Pitkä viikonloppu edessä ja mies sairaalassa. Minä ja laps kahden, eikä yhtään voimia lähteä matkalle esim. mummolaan. Istun ja mietin ystäviäni ja sitä miten ihmeessä kaikkien elämä on niin kiireistä ettei ystäville jää aikaa. Silloin joskus vannottiin, friends forever ja kukaan mies ei pääse meidän väliin. Eihän ne miehet siinä välissä olekaan, vaan kilometrit, harrastukset, kotityöt, palkkatyöt, lasten harrastukset tai kissanristiäiset. Mutta entä ne ystävät, mihin väliin ne laitetaan kun pitäisi laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Kysynpä vaan. 

Ostin lapselle uuden lelun pääsiäisen kunniaksi. Laps oli iloinen ja touhuissaan. Itselleni ostin irtokarkkeja ja naisten lehden. Me ei syödä pääsiäisenä lammasta, me syödään rahkaa. Kahdestaan. 

Onnen murusia

Hei helmikuu. Kiitos että palasit talvitunnelmiin. Tänään ulkona näyttää talven ihmemaalta ja kotona on rauha. Ehdittiin viikko pari takaperin sairastaa kunnon influenssa, koko porukka. Sen jälkeinen elämä on tuntunut mukavalta, sairastelun ja itsesäälissä kieriskelyn jälkeen on mahtavaa ihan vaan käydä ulkona ja pukea päälleen muutakin kuin pyjama. 

Töissä mua on pitkään kiusannut yksi projekti ja aihepiiri, jonka kanssa olen seilannut laidasta laitaan. Välillä se aihe selättää mut ihan täysin enkä koskaan koe pääseväni työn tekemisen kannalta riittävälle ymmärryksen tasolle. Toisinaan taas tsemppaan itseäni ajattelemalla et kuka muu muka tämän tekisi paremmin. Lueskelin sairastaessa muutaman sivun Salaisuus -kirjaa. Ja se muistutti mua asennoitumisen ihmeestä. 

Jos mä ajattelen koko ajan projektiani siltä kantilta, etten pysty siihen ja heitän hanskat tiskiin, niin todennäköisesti tulee käymään. Jos taas valan itseeni uskoa, että työ valmisuu, niin todennäköisesti tulee käymään. Tällä optimistisella asenteella viime päivät ovat menneet aiheen parissa kuin siivillä. Ihan kuin olisin avannut jonkun oven aivoissani ja lopulta saanut tiedon murusia ja palasia liitettyä toisiina. Ihan vaan itseeni uskomalla. 

Toinen ajatusleikki on koskenut äitiyttä. Olen miettinyt, että millainen äiti haluan olla ja millaista mallia ja tunnemaisemaa haluan lapseni arkeen maalata. Olen ollut väsynyt äiti. Ei se mitään, koska kaikki väsyvät joskus. Mutta en halua siitä arkeemme jatkuvaa olotilaa. Olen tsempannut itseäni ajattelemalla että olen onnellinen äiti. Tapahtui mitä tahansa niin tunteidenja tilanteiden pohjana tulisi olla onni, ei pelko, eikä mikään muukaan. Sekin on auttanut. Ihmeellinen tuo ajatuksen voima. 

Edellä mainittujen ajatusten kanssa sinuiksi tuleminen tuskin olisi tapahtunut ilman tuota reilun viikon sairastelujaksoa. Silloin ei jaksanut eikä voinut tehdä mitään muutakaan, kuin olla ja kuulostella. 

Onnesta ja pelosta sen verran, että pelkään ihan mahdottomasti lapsen sairastamista. Siis vakavaa sairastamista. Miehen kokemusten kautta vastaan on tullut monen monta syöpätarinaa, mutta lapsia koskevat olen päättäväisesti ohittanut. Ei pysty, ei kykene. Tänään silmät sumeana luin lehdestä tarinan lapsesta. Se oli onneksi onnellinen tarina. Sen jälkeen ymmärsin että minä ihan oikeasti pelkään että joudun kohtaamaan vielä senkin murheen. En haluaisi ajatella sitä, mutten myöskään pelätä näin lamaannuttavan paljon. Olisi hienoa uskotella itselleen, että läheisen sairastaminen jotenkin suojaisi siltä että kukaan muu läheinen ei sairastu. Eihän salama koskaan iske kahta kertaan samaan paikkaan, right? Mutta ei se niin mene. On hyväksyttävä että niin voi käydä. Kenelle tahansa. Minulle, lapselleni, ystäville, sukulaisille tai naapurille. Kukaan ei ole elämän käänteille immuuni. 

Tästä päästään takaisin siihen, että olen kiitollinen ja onnellinen äiti. Että me ollaan me. 

Sängystä kuuluu "oi joi joi, minä unohdin lukita oven" sanoi Niisku. Laps on herännyt päiväuniltaan <3

Kuinka pilata elämä stressillä

Mun on pakko kirjoittaa lisää vielä eilisestä aiheesta nimeltä työstressi. Pitkään menikin etten sitä kokenut kärsiväni ja työpäivän 7,5 h riitti vallan mainiosti tehtävien ajan tasalla pysymiseen. Mutta nämä viimeiset pari kuukautta. En tiedä miten tästä putkesta pääsee ulos. Onhan tämä aivan typerä oravanpyörä ja tekee minut jatkuvasti kiukkuiseksi.

Käytännössä YH-mutsina täällä edelleen mennään. Ja se tekee tästä mun elämästä niin tuhannen joustamatonta. Jos työ vaatii hetkellisesti enemmän niin se heijastuu suoraan kaikkeen muuhunkin tekemiseen ja jaksamiseen. Eikä tavallinen arki-ilta velvollisuuksineen tunnu nyt riittävän tilanteen nollaamiseen. Tarviin tilaa hengittää jossain muualla kuin kotona. 

Avauduin tänään ihan pienesti esimiehelle tästä tilanteesta. Katsotaan meneekö jakeluun. Jos ei niin laajennetaan jakelua. Haluan sammuttaa tämän suhinan päässäni. 

Opeteltiin lapsen kanssa pelaamaan Unoa. Ja hei, se osasi! Ja meinasi lyödä mua kun voitin .. pikkuisen tosissaan voittamisen ja häviämisen suhteen. Harjoitelkaamme siis häviämistä jatkossakin. Jotkut vanhemmat antaa lasten aina voittaa muistipelissä yms. Mä oon aina aatellu että se on mahtava tilaisuus opetella pettymysten käsittelyä ja suhteellisuuden tajua. Ja myös nöyryyttä ja sitä että harjoitus tekee mestarin. Saapa nähdä miten tää toteutuu käytännössä, mutta nyt on voitot 40 - 60 % äidin hyväksi.