Joulumieltä

Piiitkän marraskuun jälkeen tilalle hiipi ihanainen luminen ja piparintuoksuinen joulukuu <3 Joulukuu kaikkine kiireineen. Olen onnistunut jotenkin asettamaan aivot joulustressi-moodiin, mutta toisaalta pienen paineen alla saan myös paremmin aikaiseksi.

 

Meidän juhlat oli oikein mukavat ja pieninkin viihtyi menossa mukana. Suorastaan nautti pienestä hälinästä ja ylimääräisestä huomiosta (+herkuista). Pienin simahti unille omaan tavalliseen tapaansa eikä välittänyt puolille öin jatkuneista hippaloista ja saunomisista. Lisää näitä kiitos, lisää aikuisten iltoja, lisää sosiaalisia hetkiä.

 

Uni. Sen merkitystä perheen hyvinvoinnille en voisi enempää korostaa. Pienin on kärsinyt puhkeavista poskihampaista ja lisäksi korvatulehduksesta. Reilut 3 viikkoa on mennyt kovin levottomin öin. Hampaat puhkeavat jännästi puolittain. Nyt viimein ne ovat puhjenneet molemmin puolin, molemmat reunat läpi ikenestä. Olen koettanut lääkitä iltaisin panadolilla, mutta siitä ei tunnu olevan apua ainakaan koko yöksi. Ehkä alkuyön unia se rauhoittaa. Parhaiten vaivaan auttaa kylmä maito. Toivotaan ettei se yömaito kuitenkaan tule taas jäädäkseen.

 

Vähillä unilla ja liian vähällä vapaa-ajalla ollaan saatu taas miehen kanssa lietsottua pahaa mieltä ilmoille. Jospa se joulumieli korjaisi tilannetta. Pian saa koristella kuusen <3

Kuva: Pinterest

 





Eiks tää lopu koskaan

Oon kirjoittanut jo ihan liian monta marraskuun marinapostausta. Mä päätän että nyt on joulukuun -2 päivä. Huomenna on tietysti -1. Sitten 0 ja sitten 1.12. Right?

 

Miehen kanssa ilta kaksistaan sujui leppoisasti. Naurettiin ja oltiin rennosti. Kotona kaikki oli sujunut just niin hyvin kuin oletinkin. Lapsonen oli nauttinut runsaan iltapalan ja simahtanut ihan samoihin aikoihin kuin muinakin iltoina. Oli mukava palata hiljaiseen taloon.

 

Työmailla on riittänyt vähän tavallista enemmän liikettä. Olen ollut alkuviikon kouluttautumassa. Ikävä vaivaa. Etenkin jos näen kaupassa tai kadulla muita lapsia. Mietin, että minun pitäisi olla aivan jossain muualla. Mutta puolensa sillä työmatkailullakin on. Koskas muulloin pienen lapsen äiti saisi illan täysin itselleen, ilman huonoa omaatuntoa :) Otin työmatkasta täyden hyödyn irti, kiertelin kaupoissa, näin kaukaisempia ystäviä, nautiskelin ruuasta ja muutamasta tuopposesta. Ja silti ehdin nukkua enemmän kuin kotona ollessa. Ihmeellistä.

 

Nyt olen matkalla kotiin ja toivon ettei pienokainen olisi ehtinyt vielä nukkumaan <3 Huomenna me ollaan ihan vaan keskenään ja pusutellaan koko viikon edestä.

 

Töihin paluu on muuten tehnyt hallaa mun ahterille :( Päivittäiset vaunulenkit on vaihtuneet 7,5 tunnin toimistotyöhön. Olo on sen mukainen, tukkoinen ja turvonnut. Yök. En omista vaakaa, jotenka en osaa sanoa olenko oikeasti kerännyt massaa, mutta sen tiedän, että kaipaan valtavasti ulkoilmaa. Onneksi on jo joulukuun -2 päivä, sillä tänä talvena mä aion alkaa hiihtämään. Yea Right :D Aloitan heti kun lunta on riittävästi.

 

Meillä on pian juhlat. Halusin välttämättä pitää sellaiset, sillä rakastan juhlien suunnittelua. Ei ehkä Linnan juhlien veroiset, mutta tunnelmaltaan varmasti paljon rennommat :)

Yhä vaan marraskuu

Ihanaa. Päiväsaikaan ilmentyneet kiukkuhetket on lientyneet. Yöt on edelleen katkonaisia. Yksi ilta annoin panadolia ja se tuntui helpottavan. Meillä taidetaan siis tehdä hampaita oikein pitkän kaavan mukaan.

 

Viime yön nukuin sohvalla. Oi sitä tunnetta, kun heräät aamulla ja koet oikeasti levänneesi. Taidanpa ottaa tuon tavaksi. Vaikka toisaalta nukun niin mielelläni vauvani lähellä. Toisaalta en niin millään raskisi jäädä olkkariin. Mutta ihan jo mielenterveyden ja muun henkisen hyvinvoinnin kannalta se lienee järkevä ratkaisu edes muutaman kerran viikossa. Töissäkin on hieman helpompi keskittyä :)

 

Päivisin mun on hieman ikävä poikaa. Tuntuu että niitä lähekkäin hetkiä on niin vähän päivässä. Kaipaan lasta syliini ja kaipaan päivittäisiä vaunulenkkejä. Pimeinä iltoina harvoin tulee enää lähdettyä ulos. Onneksi on kohta viikonloppu <3

 

Me lähdetään pian miehen kanssa ulos. Muutamaksi tunniksi vaan, mutta kuitenkin. Lapsen kummi tulee meille ja saa laittaa lapsosen myös yöunille. Tähän asti nukkumaanlaittaja on aina ollut äiti tai isi. Mutta luulen, että se luonnistuu kummiltakin. Turhaan minä sitä etukäteen koetan pohtia ja ohjeistaa. Oon aikanaan hoitanut lapsia kymmenissä eri perheissä, toisissa yhden kerran, toisissa paikoissa säännöllisemmin. Ja aina ne lapset on menneet nukkumaan jos on ollut sen aika, tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin :)

 

Marraskuu se vaan jatkuu. Ei siitä sen enempää :P

Eroahdistus

Voihan eroahdistus. Lapsella on ollut hankalaa viime viikkoina. Huutaa ja vaatii kaikkea kovaan ääneen. Haluaa kylpyyn, vessaan, tietyn lelun tai kirjan, jotain tiettyä ruokaa jne. Ja sitten komentaa ja kirkuu dramaattisesti jos toivetta ei heti ymmärretä tai muusta syystä täytetä. Ehkä tämän vielä kestäisi, mutta lisäksi huudetaan päälle jos vanhemmat ovat puhelimessa, keskustelevat keskenään, katsovat 15 s toiseen suuntaan tai käyvät vaikka vessassa. Lauseita ei saa sanottua loppuun, on pakko huutaa jos haluaa saada jotain sanottua lapsen äänen yli. Tätä ei esiinny niinkään jos jompi kumpi on lapsen kanssa kaksin kotona, mutta jos molemmat ollaan niin johan on konsertti. Yöunet on myös olleet levottomia ja samaan aikaan kiirettä pukkaa töissä. Ei oikein hyvä yhtälö. Mulla on leukaperät niin kipeenä, puren hampaita yhteen varmaan yölläkin pitääkseni ees jonkun järjen hivenen päässä tallella ja ollakseni hermostumatta siitä raikuvasta huudosta joka on vastassa työpäivän jälkeen.

 

Tän on pakko olla vaihe. Yksi niistä vaiheista kun vanhemman on vaan pakko tuottaa lapselleen pettymyksiä ja antaa lapsen löytää rajansa. Mutta mikä parasta, ollaan ajauduttu miehen kanssa taas vaihteeksi sille linjalle että syytellään toista siitä että laps huutaa. Tai oikeastaan mies syyttää minua - pidän lasta väärin sylissä tai en anna riittävästi huomiota. Aivan järjetöntä ja kohtuutonta, mutta jonnekinhan se paha olo on pakko purkaa. Keneenkä muuhun sitten. Mutta luulisi aikuisen ihmisen tajuavan ettei lapsen tilannetta auta se, että vanhemmat alkaa kiistellä keskenään siitä onko huutokonsertti jonkun vika vaiko ei.

 

Tän on pakko olla vaihe. Nää silmäpussit on kuitenkin tulleet jäädäkseen.