Hei helmikuu. Kiitos että palasit talvitunnelmiin. Tänään ulkona näyttää talven ihmemaalta ja kotona on rauha. Ehdittiin viikko pari takaperin sairastaa kunnon influenssa, koko porukka. Sen jälkeinen elämä on tuntunut mukavalta, sairastelun ja itsesäälissä kieriskelyn jälkeen on mahtavaa ihan vaan käydä ulkona ja pukea päälleen muutakin kuin pyjama.
Töissä mua on pitkään kiusannut yksi projekti ja aihepiiri, jonka kanssa olen seilannut laidasta laitaan. Välillä se aihe selättää mut ihan täysin enkä koskaan koe pääseväni työn tekemisen kannalta riittävälle ymmärryksen tasolle. Toisinaan taas tsemppaan itseäni ajattelemalla et kuka muu muka tämän tekisi paremmin. Lueskelin sairastaessa muutaman sivun Salaisuus -kirjaa. Ja se muistutti mua asennoitumisen ihmeestä.
Jos mä ajattelen koko ajan projektiani siltä kantilta, etten pysty siihen ja heitän hanskat tiskiin, niin todennäköisesti tulee käymään. Jos taas valan itseeni uskoa, että työ valmisuu, niin todennäköisesti tulee käymään. Tällä optimistisella asenteella viime päivät ovat menneet aiheen parissa kuin siivillä. Ihan kuin olisin avannut jonkun oven aivoissani ja lopulta saanut tiedon murusia ja palasia liitettyä toisiina. Ihan vaan itseeni uskomalla.
Toinen ajatusleikki on koskenut äitiyttä. Olen miettinyt, että millainen äiti haluan olla ja millaista mallia ja tunnemaisemaa haluan lapseni arkeen maalata. Olen ollut väsynyt äiti. Ei se mitään, koska kaikki väsyvät joskus. Mutta en halua siitä arkeemme jatkuvaa olotilaa. Olen tsempannut itseäni ajattelemalla että olen onnellinen äiti. Tapahtui mitä tahansa niin tunteidenja tilanteiden pohjana tulisi olla onni, ei pelko, eikä mikään muukaan. Sekin on auttanut. Ihmeellinen tuo ajatuksen voima.
Edellä mainittujen ajatusten kanssa sinuiksi tuleminen tuskin olisi tapahtunut ilman tuota reilun viikon sairastelujaksoa. Silloin ei jaksanut eikä voinut tehdä mitään muutakaan, kuin olla ja kuulostella.
Onnesta ja pelosta sen verran, että pelkään ihan mahdottomasti lapsen sairastamista. Siis vakavaa sairastamista. Miehen kokemusten kautta vastaan on tullut monen monta syöpätarinaa, mutta lapsia koskevat olen päättäväisesti ohittanut. Ei pysty, ei kykene. Tänään silmät sumeana luin lehdestä tarinan lapsesta. Se oli onneksi onnellinen tarina. Sen jälkeen ymmärsin että minä ihan oikeasti pelkään että joudun kohtaamaan vielä senkin murheen. En haluaisi ajatella sitä, mutten myöskään pelätä näin lamaannuttavan paljon. Olisi hienoa uskotella itselleen, että läheisen sairastaminen jotenkin suojaisi siltä että kukaan muu läheinen ei sairastu. Eihän salama koskaan iske kahta kertaan samaan paikkaan, right? Mutta ei se niin mene. On hyväksyttävä että niin voi käydä. Kenelle tahansa. Minulle, lapselleni, ystäville, sukulaisille tai naapurille. Kukaan ei ole elämän käänteille immuuni.
Tästä päästään takaisin siihen, että olen kiitollinen ja onnellinen äiti. Että me ollaan me.
Sängystä kuuluu "oi joi joi, minä unohdin lukita oven" sanoi Niisku. Laps on herännyt päiväuniltaan <3
