On tässä viime aikoina juteltu vähän äitien kesken. Kasvatuksesta. Hoitopaikassa on ollu mahtavia tilanteita. Lapset käy holtittomasti toistensa päälle tarhasta noudon yhteydessä, kun vanhemmat on jo paikalla ja vaihtaa päivän kuulumisia. Ja vanhemmilla tuntuu olevan vähän eri filosofia näiden tilanteiden hoitamiseen. Minä alan tästä lähtien komentamaan toistenkin lapsia. Minun mielestä 2-3 vuotiaiden ei voi antaa hoitaa itse tilanteita, joissa yhteenotto alkaa sillä että vetästään toista lelulla päähän tai revitään vaatteita toisen päältä. Se on toistuvaa, se on silkkaa ilkeyttä, se on kiusaamista. Se on jotain sairasta huomion hakua vanhemmalta enkä minä todellakaan hyväksy tuollaista.
Omalle pojalle olen koettanut opettaa tilanteista vetäytymistä. Ettei omalla käytöksellään lietsoisi lisää riitaa. Toisaalta tulisi varmaan kannustaa myös puolustautumaan, mutta siinäkin täytyisi pikkuhiljaa tajuta missä menee raja. Mitä voi toiselle ihmiselle tehdä ja mitä ei. Voi että mua suututtaa toisten vanhempien välinpitämättömyys. Käytöksellään ne hyväksyy lastensa käytöksen. Ja uskomatonta miten 2-vuotias osaa jo kiusata. Huh huh.
On hankala puuttua toisten kasvatusmetodeihin. Heillä on oma tapansa toimia ja meillä oma. Minä tavoittelen sitä että lapsi on ns. kontrollissa yleisillä paikoilla. Kotona saa touhuta vapaammin eikä tarvitse sekunnissa reagoida, mutta kaupassa, kylässä tms. tehdään niin kuin vanhempi sanoo. Ehkä oon tiukkapipo, ehkä en. Mutta väkivaltaa en lasten välillä hyväksy. Siihen on tultava loppu ennen kuin ovat niin isoja että saavat isoja vahinkoja aikaan toisillensa.
Tällä viikolla on ollut kyllä muutenkin niin voittajafiilis. Tiedätte varmaan sen pokeripelin. Jos voisin niin vaihtaisin tällä hetkellä koko käden.
Peace. Love. Etc.