Syksyn eka flunssa

Saapuihan se syksyn ensimmäinen flunssa meillekin. Poika on ollut pari päivää tukkoinen ja lievää lämpöä. Onneksi on kuitenkin nukkunut ja syönyt hyvin, leikkinyt ja juossutkin lähestulkoon entiseen malliin. 3-vuotiasta on ihan mahdotonta saada "lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin" kun kyse on tällaisesti lievästä flunssasta. Mun periaate on kuitenkin ollut, että silloin hidastetaan ja annetaan lapsen toipua. Silloin ei lähdetä tuntikausiksi puistoon eikä todellakaan mihinkään uimahalliin. Hoitokaveri oli ihan yhtä räkäinen ja uimaan nuo vaan oli menossa (!?) Mikäpä siinä, siellähän ne pöpöt kivasti lilluu kohti seuraavaa uhria. 

Flunssapäivien ratoksi meillä on leikitty mm. koulua, maalattu vesiväreillä, tehty palapelejä, rakennettu pikkulegoilla ja käyty pienellä kävelyllä. Muovailuvaha on seuraavana jonossa, ehkä pikkulegojakin voisi kaivaa lisää esille, ne ovat kyllä tämän hetken hitti. 

Päivän viiveellä flunssa tuli mullekin. Ei tietenkään silleen kunnolla, mutta just sopivasti toimintakykyä alentavasti. Voin ihan hyvällä omalla tunnolla surffata netissä koko päikkäreiden ajan. 

Kun kaikki kolahtaa

Silloin kun arki rullaa uomassaan ja asiat soljuvat ennakoiden koen jo hetkittäin pientä turvallisuuden tunnetta ja luottoa elämään. Että asiat järjestyvät kyllä niin kuin on tarkoitettu. Meille annetaan kantaaksemme vain se mitä jaksamme. 

Mutta sitten kun tapahtuu jotain odottamatonta tai jotain joka on kontrollini ulkopuolella. Se kolahtaa. Sattuu. Koen toisten ihmisten surut jotenkin todella voimakkaasti. On helpompi heittäytyä jonkun ulkopuolisen kokemukseen kuin omaansa. Koska sen surkuttelun voi halutessaan lopettaa. Omaansa ei. 

Tänään sytytän kynttilän eräälle, joka lähti liian aikaisin. 

Vanha nainen

Otsikko tuli mieleeni siitä biisistä jossa nainen on hunningolla. Täytän vuosia, mutta se ei tunnu missään. Tällä hetkellä elämää määrittää enemmän lapseni ikä kuin omani. Kolmevuotiaan äiti on ihan eri asia kuin kymppivuotiaan. Nyt on hyvä näin. 

Saan aamuisin ihania haleja ja pusuja. Saan varauksetonta ihailua ja hämmästelyä kertoessani iltasatuja omasta päästäni. Saan viettää pitkiä keskusteluja asioiden olemassaolosta ja työkoneiden toiminnasta. Saan kuulla tutut laulut yhä uudelleen ja uudelleen. Tunnen pienet varpaat jalkojani vasten aamusella, kun lapsi hakeutuu saman peiton alle. Niin hellää, niin vuorovaikutteista. Hyvä aika, hyvä ikä, meillä molemmilla. 

Miehen tilanteessa on jo valoa näkyvissä. Vaikka tiedostamme samalle myös sen, ettei elämä enää koskaan palaa pisteeseen "normaali". Ja vielä pitkään elämä on veitsenterällä ja on henkisesti varauduttava siihen että tilanteet muuttuvat silmänräpäyksessä. Tätä kokemusta ei ohiteta olan kohautuksella. Vaatii paljon ennen kuin osaa omalta kohdaltani luottaa taas siihen että elämä kantaa, myös ilman ylenpalttista ponnisteluani. 

Luin hesarista jurun kiltin tytön syndroomasta. Se kuvasi hyvin minua. Usein mieleen hiipii kysymys, onko elämällä tarjota muuta kuin selviytymistaistoa. Eikö jo riittäisi. Enkö jo osaisi pudottaa hanskoja ja sanoa etten jaksa. 

Olen niin vanha ja haluaisin vaan olla hunningolla. Nukkua pitkään. Valvoa kun huvittaa. Lähteä ulos tietämättä milloin täytyy palata. 

Elämä, anna seuraavaksi joku kiva kortti. Joku kaunis ja kepeä. 

3-vuotias

Rakas kolmevuotiaamme on oppinut ajamaan pyörällä, rakentamaan pikkulegoilla ohjeen perusteella, laskemaan esineitä, luettelemaan alkukirjaimia ja lauleskelemaan pitkiä lurituksia. Ero esimerkiksi vuoden takaiseen tuntuu huimalta. Noin vuosi sitten kommunikoitiin vielä pelkillä tavuilla. Nyt käydään pitkiä keskusteluja, leikitään mielikuvitusleikkejä, neuvotellaan, lahjotaan ja taivutellaan toinen toisiamme :) 

Minun sydän halkeaa ylpeydestä kun katson leikkeihinsä keskittyvää lasta. Rakastan tuota lasta niin paljon etten osaa sitä sanoin kuvata. Tuskin tarvitsee, jokainen vanhempi osaa siihen tunteeseen samaistua. 

Vietimme synttäreitä hetki sitten. Se päivä oli kaunis ja onnellinen. Koettelemuksista huolimatta tai juuri siitä syystä. Syntymäpäivän viettäminen tuntui aivan erityiseltä ja tärkeältä. 

Krooninen kiireen tunne ei vaan kohdallani tunnu hellittävän. Se on minun pääni sisällä. Vain minä voin päästää siitä irti. En ymmärrä miten olen kevättalvella esim. ehtinyt töiden ja lapsen lisäksi tehdä lumitöitä tai lämmittää uunia. En vaan tajua. Ne on ihan tavallisia askareita, mutta ahdistavat jo valmiiksi. Onneksi mies on vaihteeksi paremmassa kunnossa ja pystyy auttamaan. Toivotaan että suunta säilyy samanlaisena <3