Otsikko tuli mieleeni siitä biisistä jossa nainen on hunningolla. Täytän vuosia, mutta se ei tunnu missään. Tällä hetkellä elämää määrittää enemmän lapseni ikä kuin omani. Kolmevuotiaan äiti on ihan eri asia kuin kymppivuotiaan. Nyt on hyvä näin.
Saan aamuisin ihania haleja ja pusuja. Saan varauksetonta ihailua ja hämmästelyä kertoessani iltasatuja omasta päästäni. Saan viettää pitkiä keskusteluja asioiden olemassaolosta ja työkoneiden toiminnasta. Saan kuulla tutut laulut yhä uudelleen ja uudelleen. Tunnen pienet varpaat jalkojani vasten aamusella, kun lapsi hakeutuu saman peiton alle. Niin hellää, niin vuorovaikutteista. Hyvä aika, hyvä ikä, meillä molemmilla.
Miehen tilanteessa on jo valoa näkyvissä. Vaikka tiedostamme samalle myös sen, ettei elämä enää koskaan palaa pisteeseen "normaali". Ja vielä pitkään elämä on veitsenterällä ja on henkisesti varauduttava siihen että tilanteet muuttuvat silmänräpäyksessä. Tätä kokemusta ei ohiteta olan kohautuksella. Vaatii paljon ennen kuin osaa omalta kohdaltani luottaa taas siihen että elämä kantaa, myös ilman ylenpalttista ponnisteluani.
Luin hesarista jurun kiltin tytön syndroomasta. Se kuvasi hyvin minua. Usein mieleen hiipii kysymys, onko elämällä tarjota muuta kuin selviytymistaistoa. Eikö jo riittäisi. Enkö jo osaisi pudottaa hanskoja ja sanoa etten jaksa.
Olen niin vanha ja haluaisin vaan olla hunningolla. Nukkua pitkään. Valvoa kun huvittaa. Lähteä ulos tietämättä milloin täytyy palata.
Elämä, anna seuraavaksi joku kiva kortti. Joku kaunis ja kepeä.
