Vanha nainen

Otsikko tuli mieleeni siitä biisistä jossa nainen on hunningolla. Täytän vuosia, mutta se ei tunnu missään. Tällä hetkellä elämää määrittää enemmän lapseni ikä kuin omani. Kolmevuotiaan äiti on ihan eri asia kuin kymppivuotiaan. Nyt on hyvä näin. 

Saan aamuisin ihania haleja ja pusuja. Saan varauksetonta ihailua ja hämmästelyä kertoessani iltasatuja omasta päästäni. Saan viettää pitkiä keskusteluja asioiden olemassaolosta ja työkoneiden toiminnasta. Saan kuulla tutut laulut yhä uudelleen ja uudelleen. Tunnen pienet varpaat jalkojani vasten aamusella, kun lapsi hakeutuu saman peiton alle. Niin hellää, niin vuorovaikutteista. Hyvä aika, hyvä ikä, meillä molemmilla. 

Miehen tilanteessa on jo valoa näkyvissä. Vaikka tiedostamme samalle myös sen, ettei elämä enää koskaan palaa pisteeseen "normaali". Ja vielä pitkään elämä on veitsenterällä ja on henkisesti varauduttava siihen että tilanteet muuttuvat silmänräpäyksessä. Tätä kokemusta ei ohiteta olan kohautuksella. Vaatii paljon ennen kuin osaa omalta kohdaltani luottaa taas siihen että elämä kantaa, myös ilman ylenpalttista ponnisteluani. 

Luin hesarista jurun kiltin tytön syndroomasta. Se kuvasi hyvin minua. Usein mieleen hiipii kysymys, onko elämällä tarjota muuta kuin selviytymistaistoa. Eikö jo riittäisi. Enkö jo osaisi pudottaa hanskoja ja sanoa etten jaksa. 

Olen niin vanha ja haluaisin vaan olla hunningolla. Nukkua pitkään. Valvoa kun huvittaa. Lähteä ulos tietämättä milloin täytyy palata. 

Elämä, anna seuraavaksi joku kiva kortti. Joku kaunis ja kepeä. 

3-vuotias

Rakas kolmevuotiaamme on oppinut ajamaan pyörällä, rakentamaan pikkulegoilla ohjeen perusteella, laskemaan esineitä, luettelemaan alkukirjaimia ja lauleskelemaan pitkiä lurituksia. Ero esimerkiksi vuoden takaiseen tuntuu huimalta. Noin vuosi sitten kommunikoitiin vielä pelkillä tavuilla. Nyt käydään pitkiä keskusteluja, leikitään mielikuvitusleikkejä, neuvotellaan, lahjotaan ja taivutellaan toinen toisiamme :) 

Minun sydän halkeaa ylpeydestä kun katson leikkeihinsä keskittyvää lasta. Rakastan tuota lasta niin paljon etten osaa sitä sanoin kuvata. Tuskin tarvitsee, jokainen vanhempi osaa siihen tunteeseen samaistua. 

Vietimme synttäreitä hetki sitten. Se päivä oli kaunis ja onnellinen. Koettelemuksista huolimatta tai juuri siitä syystä. Syntymäpäivän viettäminen tuntui aivan erityiseltä ja tärkeältä. 

Krooninen kiireen tunne ei vaan kohdallani tunnu hellittävän. Se on minun pääni sisällä. Vain minä voin päästää siitä irti. En ymmärrä miten olen kevättalvella esim. ehtinyt töiden ja lapsen lisäksi tehdä lumitöitä tai lämmittää uunia. En vaan tajua. Ne on ihan tavallisia askareita, mutta ahdistavat jo valmiiksi. Onneksi mies on vaihteeksi paremmassa kunnossa ja pystyy auttamaan. Toivotaan että suunta säilyy samanlaisena <3 

Loman jälkeen

Ensimmäinen viikko töissä meni vielä ladatuilla akuilla, puoliksi itsestään. Toisella viikolla muistin taas miten p-stä tämä arjen pyörittäminen yksikseen on. Vaikka kyllä minä silti paljon mielummin pyöritän tätä arkea yksinäni kuin sairastan. Minun roolini tämän perheen aikuisista on joka tapauksessa se helpompi. 

Mutta että miten kummallista se on - toisella on kaikki aika maailmassa ja toisella ei kerrassaan yhtään. Ja miten suhteellista se on, vaikka "mulla ei ole aikaa", olen silti ehtinyt mm. 

*katsomaan yhden Netflix-sarjan viimeisen kahden viikon aikana läpi

*treenaamaan eka työviikolla kolmesti ja toka viikolla kahdesti

*näkemään kavereita

*poimimaan mustikoita ja vadelmia

*käymään leikkipuistoissa

*selaamaan Instagramia

*käymään hierojalla

etc. 

Että tuota onhan tuossa tuota ohjelmaa .. 

Töitä en ole kyllä juurikaan ehtinyt tekemään. Saldot pakkasella. Mutta välillä näinkin päin :) 

Poikanen viettää pian 3 v synttäreitään. Ja  ensimmäistä kertaa ymmärtää oikeasti synttäreiden päälle. Me pidetään hyvät ja rennot juhlat <3 

Vihdoinkin tässä

Eihän siihen mennyt kuin neljä viikkoa kun hoksasin olla tässä ja nyt tekemättä yhtään mitään. Alkukesästä kirjoittamani lomalista ei ole toteutunut puoleksikaan, enkä yritä edes kuroa sitä kiinni tämän viimeisen viikon aikana. Mitä turhaa. Me tehdään vaan mitä milloinkin huvittaa <3

Tähän mennessä lomailun parhaita hetkiä ovat olleet pojan kanssa vierekkäin vietetyt päiväunet, spontaanit päivät puistoissa, retkillä ja kahviloissa sekä maailman kummastelu ja hämmästely yhdessä. Myös ystävien tapaaminen ajan kanssa ja lasten leikkien soljuminen yhä paremmin yhteen ovat lämmittäneet mieltä. Näitä elementtejä kun saisi pidettyä mukana myös arjen pyörityksessä. 

Blogeja olen lukenut kovin paljon vähemmän kuin aiemmin, mutta huomaan koukuttuvani helposti instagramiin. Iltaisin saattaa mennä hetki jos toinenkin epämääräiseen selailuun joka ei johda mihinkään. Jonkinlainen sometauko olisi kai paikallaan. 

Laps on oppinut ihailtavan omatoimikseksi. Syöminen, vessa-asiat, pukeminen ja riisuminen käyvät jo lähestulkoon itsestään tai pienen painostuksen alla ;) Onhan tämä jo sata kertaa helpompaa arkea kuin esimerkiksi viime vuonna. Yöunetkin ovat vihdoin ja viimen tuntuneet rauhoittuneen ja yhä useammin saamme nukkua koko yön putkeen. Toki poikanen on edelleen kova pyörimään ja saattaa jutellakin unissaan, johon minä havahdun. Mutta niitä raastavia yöhepuleita ei ole nyt ollut. Mikä helpotus. Ja koputan puuta ja toivon ettei päivähoidon jatkuminen ole pienelle liian stressaavaa.

Mies sairastaa vaihdellen. Ylämäkeä ja alamäkeä. Arvaamatonta menoa. Kaikki muutoshetket on todella raskaita, mutta kaikkeen kyllä tottuu. Halusi tai ei. Vaihtoehtoja ei ole tarjolla.