3-vuotias

Rakas kolmevuotiaamme on oppinut ajamaan pyörällä, rakentamaan pikkulegoilla ohjeen perusteella, laskemaan esineitä, luettelemaan alkukirjaimia ja lauleskelemaan pitkiä lurituksia. Ero esimerkiksi vuoden takaiseen tuntuu huimalta. Noin vuosi sitten kommunikoitiin vielä pelkillä tavuilla. Nyt käydään pitkiä keskusteluja, leikitään mielikuvitusleikkejä, neuvotellaan, lahjotaan ja taivutellaan toinen toisiamme :) 

Minun sydän halkeaa ylpeydestä kun katson leikkeihinsä keskittyvää lasta. Rakastan tuota lasta niin paljon etten osaa sitä sanoin kuvata. Tuskin tarvitsee, jokainen vanhempi osaa siihen tunteeseen samaistua. 

Vietimme synttäreitä hetki sitten. Se päivä oli kaunis ja onnellinen. Koettelemuksista huolimatta tai juuri siitä syystä. Syntymäpäivän viettäminen tuntui aivan erityiseltä ja tärkeältä. 

Krooninen kiireen tunne ei vaan kohdallani tunnu hellittävän. Se on minun pääni sisällä. Vain minä voin päästää siitä irti. En ymmärrä miten olen kevättalvella esim. ehtinyt töiden ja lapsen lisäksi tehdä lumitöitä tai lämmittää uunia. En vaan tajua. Ne on ihan tavallisia askareita, mutta ahdistavat jo valmiiksi. Onneksi mies on vaihteeksi paremmassa kunnossa ja pystyy auttamaan. Toivotaan että suunta säilyy samanlaisena <3 

Loman jälkeen

Ensimmäinen viikko töissä meni vielä ladatuilla akuilla, puoliksi itsestään. Toisella viikolla muistin taas miten p-stä tämä arjen pyörittäminen yksikseen on. Vaikka kyllä minä silti paljon mielummin pyöritän tätä arkea yksinäni kuin sairastan. Minun roolini tämän perheen aikuisista on joka tapauksessa se helpompi. 

Mutta että miten kummallista se on - toisella on kaikki aika maailmassa ja toisella ei kerrassaan yhtään. Ja miten suhteellista se on, vaikka "mulla ei ole aikaa", olen silti ehtinyt mm. 

*katsomaan yhden Netflix-sarjan viimeisen kahden viikon aikana läpi

*treenaamaan eka työviikolla kolmesti ja toka viikolla kahdesti

*näkemään kavereita

*poimimaan mustikoita ja vadelmia

*käymään leikkipuistoissa

*selaamaan Instagramia

*käymään hierojalla

etc. 

Että tuota onhan tuossa tuota ohjelmaa .. 

Töitä en ole kyllä juurikaan ehtinyt tekemään. Saldot pakkasella. Mutta välillä näinkin päin :) 

Poikanen viettää pian 3 v synttäreitään. Ja  ensimmäistä kertaa ymmärtää oikeasti synttäreiden päälle. Me pidetään hyvät ja rennot juhlat <3 

Vihdoinkin tässä

Eihän siihen mennyt kuin neljä viikkoa kun hoksasin olla tässä ja nyt tekemättä yhtään mitään. Alkukesästä kirjoittamani lomalista ei ole toteutunut puoleksikaan, enkä yritä edes kuroa sitä kiinni tämän viimeisen viikon aikana. Mitä turhaa. Me tehdään vaan mitä milloinkin huvittaa <3

Tähän mennessä lomailun parhaita hetkiä ovat olleet pojan kanssa vierekkäin vietetyt päiväunet, spontaanit päivät puistoissa, retkillä ja kahviloissa sekä maailman kummastelu ja hämmästely yhdessä. Myös ystävien tapaaminen ajan kanssa ja lasten leikkien soljuminen yhä paremmin yhteen ovat lämmittäneet mieltä. Näitä elementtejä kun saisi pidettyä mukana myös arjen pyörityksessä. 

Blogeja olen lukenut kovin paljon vähemmän kuin aiemmin, mutta huomaan koukuttuvani helposti instagramiin. Iltaisin saattaa mennä hetki jos toinenkin epämääräiseen selailuun joka ei johda mihinkään. Jonkinlainen sometauko olisi kai paikallaan. 

Laps on oppinut ihailtavan omatoimikseksi. Syöminen, vessa-asiat, pukeminen ja riisuminen käyvät jo lähestulkoon itsestään tai pienen painostuksen alla ;) Onhan tämä jo sata kertaa helpompaa arkea kuin esimerkiksi viime vuonna. Yöunetkin ovat vihdoin ja viimen tuntuneet rauhoittuneen ja yhä useammin saamme nukkua koko yön putkeen. Toki poikanen on edelleen kova pyörimään ja saattaa jutellakin unissaan, johon minä havahdun. Mutta niitä raastavia yöhepuleita ei ole nyt ollut. Mikä helpotus. Ja koputan puuta ja toivon ettei päivähoidon jatkuminen ole pienelle liian stressaavaa.

Mies sairastaa vaihdellen. Ylämäkeä ja alamäkeä. Arvaamatonta menoa. Kaikki muutoshetket on todella raskaita, mutta kaikkeen kyllä tottuu. Halusi tai ei. Vaihtoehtoja ei ole tarjolla. 

Mutsi on niin lomalla ja sen tarpeessa

Loma on nyt. Odotin sitä pitkään ja hartaasti tänä vuonna. Ehkä enemmän kuin koskaan. Vielä ei ole vanne pään ympärillä höllännyt. Toivottavasti muutaman viikon päästä on. 

Lomaillessani olen huomannut, että pääni on täynnä myrkkyä. Sellaista suloisen katkeraa kateutta ja purkamatonta vihaa ja pettymystä omaa elämääni kohtaan. Kaikki on tässä, mutta ei kuitenkaan ole. Päivät soljuvat toistensa kaltaisina ja minä vain jumitan. Jumitan kaikessa turhuudessa, tekemättä itse mitään toisin vaikka kovin monta asiaa soisi olevan toisin. 

Lapseni lapsuus on tässä ja nyt. Jokainen päivä on arvokas. Liian arvokas tuhlattavaksi uhmakohtausten kanssa taisteluun ja äidin mielensäpahoittamiseen. Ja se mieli pahoittuu melko usein. Minulla ja pojalla on molemmilla voimakas tahto ja reaktio jos asia ei mene mielemme mukaan. Tässä sitä hakataan sitten vuorotellen päätä seinään ja näytetään lapselle oivallista esimerkkiä pettymysten käsittelyssä. Voi luoja. Voisko joku kasvattaa minuakin. Kaipaan niin kovasti toista tasoittavaa aikuista elämääni. 

<3