Raihnainen äiti täällä moi

Lapsen flunssa jatkui ja kääntyi korvatulehdukseksi. Lopulta minäkin jäin pöpön kouriin ja sen jälkeen olen niistänyt loputtomiin. Koko lapsen hoitoryhmä ja hoitajakin oli lopulta sairaana. Hoitajan sanoin - ei muista milloin olisi viimeksi ollut kipeänä eikä koskaan ole ollut tällaista painetta päässä. Samat sanat minulta, en ole koskaan potenut poskionteloiden tai korvien kipuiluja flunssan yhteydessä, mutta tämä tauti teki ne molemmat kyllä tutuksi. Onneksi ollaan nyt voiton puolella. Laps on tervehtynyt ja minullakin on seurana enää seksikkään käheä ääni. Toivottavasti saisimme sitten seuraavan kuukauden olla terveenä.

 

Muutenkin elämä on taas vastustanut monen monituisissa pienissä asioissa. Tai ainakin se tuntuu siltä, kun flunssa on vienyt taas yöunia huonompaan suuntaan. En haluaisi tehdä tästä blogista tällaista valituskaivoa, mutta kovin vähän on ollut mitään positiivista sanottavaa asioista tämän vuoden vaihteen jälkeen.

 

Uusi kiva harrastus tosin odottelee minua, kunhan tervehdyn. Osallistuin nimittäin CrossFit-aloituskurssille. Lähden ainakin kokeilemaan harrastusta, koska salilla käynti on tuntunut kovin tylsältä viime aikoina ja toi CrossFit-sali on vain 1,5 km päästä kotoa. Hyvät alkulämmöt saa pyöräillessä.

 

Puolison vointi on olosuhteisiin nähden ihan hyvä. Saa olla kotona ja välillä tarpeen mukaan sairaalassa. Mutta mihinkään kotitöihin tai lapsen hoitoon ei pysty osallistumaan vielä pitkiin aikoihin. Yhtäkkiä olen siis töissä käyvä YH, omakotitalon talkkari ja osapäiväinen omaishoitaja. Voi elämä minkä heititkään.. Heittäisitkö seuraavaksi hyviä uutisia? Lupaan olla kiitollinen ihan niistä pienimmistäkin valon pilkahduksista <3

 

Hyvää Ystävänpäivää ystäväiset!

Tunnelmia

Huh. Kolmen viikon yksinhuoltajuuden ja lähes tipattoman tammikuun jälkeen olen ansainnut lasin punkkua. Onhan mulla ollu läheisiä apuna, mutta ei se ole sama asia. Vastuu lapsesta ja kodista on kokonaan minulla. Siihen päälle pelko ja huoli puolisosta. Se painaa hartioita kasaan, se väsyttää. Enkä uskalla ajatella kauanko tätä kestää. Parempi niin, parempi elellä päivä kerrallaan ja olla ottamatta suurempia suorituspaineita. Riittää että lapsella on äiti. Olkoon toisinaan homssuinen, hajamielinen ja nauttikoon viintä iltapalaksi. 

Kaiken lisäksi lapsi sairastaa. Olihan tässä jo kokonainen kuukausi ilman yskää ja nuhaa :) Nyt taas kökitään sisällä ja katsotaan piirrettyjä. Sopii mulle, saan itsekin luvan kanssa hengähtää. Mut meinasin alkaa itkemään, kun en saanu sellaista lasten panadolipurkkia auki. Lopulta väänsin sen korkin lusikalla rikki. Ne lapsilukkokorkit ei vaan oo mua varten. 

Vuosi 2015

Tämä vuosi alkoi meidän perheessä tavalla, jota ei kukaan osannut odottaa. Puolisoni on sairastunut vakavasti. Kaikki on uutta, kaikki on epäselvää. Koetamme jaksaa päivän kerrallaan. Kirjoittaisin mielelläni lisää, koska se auttaa itseäni jäsentämään asioita. Mutta jätän ainakin aluksi tarkemmat tarinat oman päiväkirjani sivuille.

Tällä hetkellä tärkeimmältä tuntuu paitsi olla puolison tukena, myös huolehtia siitä että lapsi saisi elää mahdollisimman normaalia ja turvallista arkea. Sitä lapsuuttaan. Päivän kerrallaan. Huomaan olevani tosi väsynyt, totaali yksihuoltajuus ja tämän pommin käsitteleminen vievät kyllä kaikki mehut. Mutta näillä mennään. Uskotaan ja toivotaan parasta.

Hilpeyttä ja kuria

Viime päivinä hekotusta on aiheuttanut se, että poika on oppinut menemään itse vessa-asioille ja vetämään oven perässään kiinni sekä lukitsemaan sen. Hih hih. Siellä hän lauleskelee potalla ja toisinaan tutkii samalla korulaatikkoa. Kippaa tuotoksensa pönttöön, huuhtelee pöntön ja palaa asioimasta kaunis hiuspanta kaulassa tms. Vessa-asioita ei kuitenkaan hoideta kokonaan oma-aloitteisesti, vaan asialle mennään sen jälkeen kun vaippa on puoliväkisin riisuttu, eikä muita vaihtoehtoja ole. Yhä enemmän tulisi varmaan harjoittaa nakuilua ja kannustaa menemään asialle oman tuntemuksensa mukaan.

 

Hilpeäksi teki mieleni myös taannoinen kaupunkireissu, suoraan hoitopaikasta kaupungille ja ravintolaan ihan pojan kanssa kahdestaan. Ravintolassa ruokaa odotellessa (ja vähän ruoan välissäkin) laps sai katsella videoita. Ruoka maistui eikä tarvinnut jahdata karkulaista pitkin poikin ravintolaa. Laps käyttäytyi todella hienosti. Aina näiden onnistuneiden reissujen jälkeen muistan kehua poikasta oikein kovasi. Vähemmän onnistuneiden jälkeen mainitsen, mitä toivoisin häneltä seuraavalla kerralla. Kesken kriittisen hetken on monesti jo myöhäistä puuttua käytökseen, mutta jälkeen päin muistuttelu ja seuraavien julkisten esiintymisten valmistelu on toistaiseksi toiminut ihan hyvin.

 

Hoitopaikassa on käytössä jäähypenkki. Harkitsen samaa kotikäyttöön, koska meillä on muutamia tilanteita, jotka ovat äityneet hankaliksi hallita. Ne on niitä tilanteita kun oma pinna palaa eikä ole voimia toimia tilanteissa johdonmukaisesti saati lapsen ehdoilla. Kuten aamuinen hoitoon lähtö. Laps keksii kaiken näköistä, ei malta syödä aamupalaansa, ei halua käydä potalla, ei riisua, ei pukea. En tosin tiedä onko jäähy siihen aamukiukutteluun hyvä ratkaisu, sillä sehän vain viivyttää lähtöä entisestään. Laps on iltavirkku ja etenkin nyt pimeinä kuukausina nukahtaminen on tahtonut venyä 21 jälkeen ja herääminen 8 jälkeen. Yritä siinä sitten ehtiä töihin. Onneksi työaikani on liukuva ja harvoin on pakollisia aikoja olla paikalla.

 

Jäähypenkkiin vielä palatakseni - en ole koskaan sellaista metodia käyttänyt, enkä sen tehoon tarkemmin tutustunut. Hoitopaikassa sitä on lapsen kohdalle kuulemma käytetty muutamia kertoja. Kertoja on ollut sen verran vähän, että se vaikuttaa olevan tehokas keino. Ainakin ammattilaisen toteuttamana.. Äidin ja isin kanssa voi olla toinen juttu. Mutta täytyy pitää asia mielessä. Ainakin laps tietää jo valmiiksi mitä jäähylle meno ja sillä varoittelu tarkoittaa.