Haasteita

Viimeiset pari viikkoa on mennyt ihan kaamoksen kourissa. Ei huvita liikkua sohvalta sitten mihinkään. Pyykkikoneen lataaminen on puolimaratonin arvoinen suoritus, sehän sentään sijaitsee eri kerroksessa sohvan kanssa. Joten askelia ja portaita tulee ainakin 30. Pari kyykkyäkin, koska kone on sivulta täytettävä. Ah, mikä suoritus. Äkkiä takas sohvalle.

 

Onneksi on punnerrushaaste. Päivä 12 tarkoittaa 70 punnerrusta. Ja sitäpä ei enää ihan tosta noin vaan suoriteta. Olen päättänyt, että suurin osa päivän punnerruksista täytyy olla ihan perus miesten versioita. Muutaman sarjan saa fuskata esim. polvet maassa ojentajapunnerruksilla, mutta muuten ei anneta periksi. Tää punnerrushaaste on mitä parhainta taukoliikuntaa. Muuten ei paljon työpäivän aikana tule pyllyä penkiltä nostettua.

 

Mut eihän se riitä. Kuka raahais mut takas salille?!

 

Asiasta toiseen, Laps on oppinut lyömään. Ja vaikka siihen puututaan ihan jokainen kerta. Se keskeyttää leikin, siihen reagoidaan ja vaaditaan pyytämään anteeksi. Siitä keskustellaan silmiin katsoen, lapsen tasolle asettuen. Kerrotaan miltä toisesta silloin tuntuu ja mutristetaan suuta pahan mielen merkiksi. Niin silti, silti sitä tapahtuu ja päivittäin. En kestä. Minun pikkuenkeli lyö :( 

 

Välillä sitä tapahtuu ihan selkeästi huomion hakuisuuden takia, välillä turhan kovan innostuksen ja iltavillin keskellä. Mutta en kestä. Miten sen saa kitkettyä pois? Minusta lyöminen on aina väärin, eikä sitä pidä katsoa läpi sormien tyyliin "pojat on poikia". Kun keksisi vielä millä keinoin sen saisi lapselle väännettyä tajuntaan.

Vieroitusta

Luulen, että tarvitsisin vieroitusta lapsen vieressä nukkumisesta. Vaihdoimme pinnasängyn tavalliseen lasten sänkyyn muutama kuukausi sitten. Samalla siirsin lapsen sängyn omaan parisänkyymme kiinni, koska uudessa sängyssä on aika matalat laidat ja laps on kova pyörimään unissaan. Tällä hetkellä nukutusrutiini sujuu niin, että laps tulee parisängyn puolelle viereeni pötköttelemään ja nukahtaa siihen. Ihanaa nukahtaa vierekkäin <3 Kun tulen itse nukkumaan siirrän pojan oman sänkynsä puolelle. Aamuyön tunteina poikanen kömpii lähes poikkeuksetta takaisin kainalopaikalle. Enkä minä pistä vastaan.

 

Mutta tarvitsenko minä nyt vieroitusta lapsen vieressä nukkumisesta? Luulen, että nukkuisimme molemmat paremmin jos totuttelisimme nukkumaan kokonaan omissa sängyissämme tai jopa eri huoneissa. Mutta apua, ei se napanuora jousta niin pitkälle. Tahdon pitää lapsen mielummin lähellä.

 

Ja isähän nukkuu sohvalla. Koska on niin herkkäuninen. Siitäkö se sitten juontaa juurensa, se kaipuuni kainalopaikalla nukkumiseen.. Ja jokin minun päässäni sanoo, ettei tämä ole aivan normaalia.. Ehkä joissain kulttuureissa on? Ja ennenhän lapsiluvun ollessa suurempi lapset nukkuivat useinkin samassa sängyssä keskenään? Onko se sittenkään niin paha juttu. Onko sittenkin epänormaalimpaa nukkua jokainen omassa boksissaan?

Marras-kuu

Meinasin kirjoittaa otsikoksi vain tyylikkään lyhenteen Marras. Mutta katsottuani wikipediasta sen merkityksen, lisäsin tylsästi perään -kuu.

 

"Suomen kielessä erilaisia kuolemaan liittyviä ilmiöitä on kutsuttu nimityksellä marras. Suomalaisten kansanuskomusten yhteydessä martaat ovat muun muassa kuolleiden sieluja, pian kuolevia ihmisiä tai kuoleman ennusmerkkejä, toisinaan myös menninkäisiä muistuttavia Manalan olentoja."

 

Marraskuun plussat ja miinukset:

 

+ lumipeite ja talviharrastukset

+ takkatuli

+ etenevä remontti, extraplussat siitä +++ !!!

- poikanen kipeänä jälleen

- jäätävä univelka yskityistä öistä

+ glögi

+ punnerrushaaste

+ ystävät ja suunnitelmat

+ koirakuume

- vauvakuume

- ihan-kumpi-vaan kuume

+ treeni-inspiraatio

 

Listaan mahtui enemmän plussia kuin miinuksia. En ihan oikeasti keksi enempää miinuksia. Mutta tuo univelka -kohta riittää vetämään kokonaissaldon ajoittain pinnan alle. Huono uni = huono elämä. Tänään menen ennen uutisia nukkumaan (as if).

 

Remontti -kohta lämmittää sydäntä erityisesti. Jospa poikanen saisi jossain vaiheessa oman huoneen ja me vanhemmat omamme.

 

Laps-rakas kärsii jälleen yhdestä flunssasta. Tästä se vastustuskyky kehittyy, toivon niin. Sairastelun taajuus on ollut mulle ainakin melkoinen yllätys. Valittiin perhepäivähoito juuri sen takia, ettei tulisi niin paljon sairastelua, mutta nyt taitaa olla jo 3. tai 4. kerta kun vietetään tän syksyn aikana kotipäiviä. Koputan puuta, että säästyisin itse tältä kierrokselta (vedoten kohtaan treeni-inspiraatio plussalla).

 

Kohta on joulu. Haaveilen joulusta omassa kodissa, ilman aikatauluja ja tiiviisti tahditettuja kyläilyjä.

 

 

Se dieetti

Se dieetin poikanen - se oli ja meni :D Noin neljä viikkoa jaksoin noudattaa sitä kohtuu säntillisesti, mutta sitten kaipasin ns. tankkausta ja monipuolisempia makuja. Kävin myös luovuttamassa verta ja totesin, että sen päälle on parempi hetken aikaa syödä runsaammin ja mielitekoja kuunnellen. Ei sellainen verimäärä korvaudu pelkällä ananasrahkalla.

Mitä dieetistä jäi käteen? No ainakin pääsin eroon pullan puputtamisesta. Aamupalapaikalle on tullut puuro jäädäkseen. Joskus saatan vaihtaa sen leipään, mutta huomaan liiallisen leivän syönnin kyllä olossa. Huomaan että välipala jää usein pois ja kostautuu päivällisellä. Tai oikeastaan jo päivällisen valmistusvaiheessa kun on niin kiire syömään ettei jaksa panostaa pöydän kattamiseen tai salaatin tekoon. Iltapalalla lipsun helposti herkutteluun ja naposteluun.

Dieettiä noudattaessa olo keveni, mutta mieliteoista en päässyt täysin eroon. Kuten kerroin jo aiemmin, sokerinhimo taittui muutamassa päivässä, mutta suolaisen ja rasvaisen ruoan, kuten juustojen kaipuu oli loppujen lopuksi hankalampaa sietää.

Miten tästä eteenpäin? Koetan vakiinnuttaa ruokarytmiäni niin, etten aina unohtaisi välipalaa. Koetan tehdä päivällisellä ruoan kylkeen useammin salaattia. Pidän kiinni puuroaamiasesta. Vältän edelleen herkuttelun arkipäiväistämistä ja siitä seuraavaa sokeririippuvuutta. Ja olen armollinen itselleni ;)

Kiloja saattoi tipahtaa 1 tai 2. En ole varma. Eikä se ole tärkeää.